Keskustelun lomassa ystäväni sanoi, että hänen on vain autettava toisia ihmisiä tiettyyn pisteeseen asti ja sitten lopetettava auttaminen, sanottava itselleen, että nyt minä murehdin tätä asiaa tänään vain 20 minuttia ja sitten lopetettava murehtiminen (kyseessä oli hänen täysi-ikäinen lapsensa).
Olin ylpeä ystävästäni ja hänen rohkeudestaan myöntää oma rajallisuutensa. Se ei ole kaikille helppoa - ei se ollut minullekaan.
Kun on kyse läheisistä ihmisistä, me haluamme auttaa. Haluamme tehdä mahdollisimman paljon heidän hyväkseen. Mutta totuus on että jokainen on vastuussa vain itsestään. Ei ketään saa heitteille jättää, varsinkaan jos on kyse sairaasta ihmisestä mutta jokainen terve aikuinen on vastuussa vain itsestään.
Kun lapset ovat alaikäisiä, olemme vastuussa heidän hyvinvoinnistaan ja kasvatuksestaan mutta vaikka tekisimme kuinka hyvää työtä tahansa, täysi-ikäisenä lapsemme tekevät omat päätöksensä ja kantavat näistä päätöksistä aiheutuvat seuraukset. Lasta ei voi hylätä olipa hän minkä ikäinen tahansa mutta jos aikuinen lapsi tekee virheen, hän kantaa siitä vastuun itse. Meidän vanhempien tehtävä on kertoa lapsillemme, että rakastamme heitä virheistä huolimatta.
Menneisyyttä ei voi muuttaa. On siis turhaa syyllistää itseään tai ketään tehdyistä virheistä. Jokainen osaa olla jälkiviisas mutta jälkiviisautta tulisi käyttää vain yhteen asiaan: uusien virheiden välttämiseen.
Elämä opettaa meille joka päivä jotain. Toistat samaa kaavaa työpaikalla, parisuhteessa ja elämässä niin monta kertaa kunnes opit jotain. Vasta sen jälkeen elämäsi muuttuu. Jos siis joudut samanlaisen kohtelun kierteeseen jokaisessa työpaikassasi, jos seurustelet aina samanlaisen henkilön kanssa tai jos painonpudotuksesi jämähtää joka kerta samaan kilomäärään, silloin on aika pysähtyä ja miettiä mitä elämä yrittää sinulle opettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!