Läpi kyynelten taistelen - niin kauan kuin henki minussa pihisee...

"Jumala antaa raskaimmat taistelunsa vahvimmille sotilailleen."

Tämä on nyt ainoa asia jolla jaksan tänään eteenpäin. Päivä on tosiaan ollut täyttä taistelua ja tunteiden vuoristorataa.

Sen enempää erittelemättä, olen joutunut kohtaamaan poikani huonoa käytöstä jälleen koulussa. Olemme olleet yhteydessä molempien poikien vanhempiin ja tilanteet on puhuttu ja selvitetty auki. En puolustele poikani käytöstä ja olen syvästi pahoillani tapahtuneesta. Onneksi kaikki osapuolet ovat kuunnossa suurista säikähdyksistä huolimatta.

Mutta sen lisäksi olen joutunut taistelemaan lasteni luokkakavereiden käytöstä sosiaalisessa mediassa. Yksi kuva, yksi kommentti ja kohta 41 tykkäystä. Jokainen kommentti raa'empi edellistään. "Silmä silmästä, hammas hampaasta". Uskontotunnilla on ainakin oltu hereillä ja kuunneltu. Kostetaan niin tekijälle kuin viattomalle siskollekin.

Minä sanoin tänään koulussa, että eivät nämä haasteet näytä ikinä loppuvan. Että kun yhdestä päästään, toinen tulee eteen. Ja minulta kysyttiin, miten minä jaksan? Pakkohan se on. Kun kukaan muukaan ei tätä työtä puolestani tee. Enkä kyllä antaisikaan. Minun rakkaat lapseni. Ikuisesti.

Mutta jälleen kerran kuulen kysyväni itseltäni: Miksi? Miksi tämäkin episodi piti tapahtua? Mitä minun pitää tästä oppia? Millaista taakkaa minä edelleen kannan selässäni? Ja miten minä pääsen siitä eroon?

Ja se voima. Mistä minä ammennan kerta toisensa jälkeen sen voiman olla vahva lasteni edessä, taistella heidän puolestaan jotta heillä olisi hyvä olla? Jälleen tänään se voima oli mukanani koko päivän mutta nyt se voima hiipuu. Kyyneleet tulevat tilalle ja jossain vaiheessa, yön hiljaisina tunteina, uni pyyhkii ne hellästi pois.

Päivä on ollut raskas meille kaikille kolmelle. Molemmat lapset jäävät huomenna kotiin lepäämään.

Rukoilen, että huomenna on hyvä päivä. 

Rukoilen sitä enemmän kuin koskaan ennen.