Voit oppia kaikesta – ja kaikilta.

Tämä lause tuli tänä päivänä esiin parissakin kohtaa.
Hauskaa tässä on se, että olen muutamaan otteeseen puhunut poikani koulusta ja opettajista, joten lause on tarkoitettu suoraan minulle.

Olisi niin hauska tietää aina etukäteen, mitä minun on tarkoitus oppia mistäkin asiasta, jotta voisi suoralta kädeltä toimia "oikealla" tavalla ja siten välttää mahdolliset karikot.

Universumi haluaa meidän kuitenkin löytävät ne ahaa-elämykset ihan itse.

Ehkäpä minun oppini tosiaan onkin tehdä käyttöohje-adhd-lapseni-opettajille, jotta vastaavilta taisteluilta vältyttäisiin tulevaisuudessa.

Tai ehkäpä minun tulee huomioida oma asenteeni koulua ja opettajia kohtaan. Älkää nyt käsittäkö väärin, kyllä minulla on suuri kunnioitus opettajia kohtaan. Ei heidän työnsä maailman helpointa ole. Mutta joskus tuntuu, että heillä on suuri tarve olla oikeassa ja viedä oma tapansa opettaa lasta keinolla millä hyvänsä käytäntöön.

Vai johtuneeko se siitä, että opettajat yrittävät mennä "sääntöjen" mukaan, niin kuin koulussa opetettiin ja opettaa lapsia ilman uskallusta "olla luova" tunti-tilanteissa.

Niin tai näin, täytynee oikeasti katsoa myös peiliin ja keskustella itsensä kanssa. Kun on kyse omasta lapsesta, tunteet kärjistyvät ja asiat saavat joskus liiankin suuret mittasuhteet.

Mutta se käyttöopas saattaa lähteä tekeytymään vielä tällä viikolla...

ADHD lapsen käyttöopas osa 1

2 keikkaa perheneuvolaan

Alkuviikko on mennyt puhtaasti reissun päällä. Eilen maanantaina kävimme tyttäreni kanssa Kuopiossa nepsyn toisellä "istunnolla" ja tänään oli vuorossa pojan käynti lääkärin hoteissa.

Saimme lääkäriltä kehuja siitä, miten hyvin olemme menneet eteenpäin ja miten paljon (niin lapsi kuin äitikin) on asian eteen panostanut. Seuraavaksi jännitämmekin, saammeko koulun samalle linjalle meidän kanssa ja puhaltamaan yhteen hiileen lapsen hyväksi. Tämä nähdään ensi viikon torstaina.

Lääkärin kanssa ehdimme ihasteilla meidän kissanpentuja ja puhua myös tyttären diagnoosista. Myöhemmin keväällä istumme uudelleen alas ja mietimme tyttären diagnoosin lopullisen muodon, mahdollisen lääkekokeilun ja saamme lausunnon Kelaa ja Sovaa varten.

Heitin jo lapsille tänään ehdotuksen, että lähtisin Sovaan tyttären kanssa kahdestaan ja poika jäisi mummin ja ukin kanssa hoitamaan kisuja. Saas nähdä toteutuuko...

Huomenna olisi vielä yksi käynti Kuopiossa, tällä kertaa oma käynti Kysillä. Mitään hälyyttävää terveydessä ei ole, lähinnä käyn keskustelemassa eräästä mieltäni askarruttavasta asiasta.

Palkinnot on tänään voittajille postitettu, sitten vain odotellaan kuvia voittajista palkintoineen (mikäli he haluavat niitä lähettää). =)

Kurkku on ollut muutaman aamun kipeänä, joten jos minusta ei pariin päivään mitään kuulu, se tarkoittaa, että flunssa on kaatanut minut sänkyyn. Toivotaan kuitenkin että pahimmalta säästyttäisiin.

Iloista loppuviikkoa kaikille!

Millaista elämä on kaksosten kanssa?

Hauskaa.
Unohtumatonta.
Haastavaa.

Niin, ja onnittelut kaikille kaksosille, tänään vietetään heidän päiväänsä =)

Kun katselen meidän elämää taaksepäin, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten tämän kaiken on oikein saanut pyörimään. Silloin kun lapset olivat pieniä, kuulin paljon: "Siinä ne kaksi menee kuin yksikin". Juu-u, kiva kuulla tuollaista kun ensimmäistä kertaa tulet äidiksi ja saat kerralla kaksoset.

Kyllä kaksosten kanssa arki menee samalla tavalla kuin yhdenkin lapsen kanssa, jos sinulla on oikeasti kokemusta lapsen kasvatuksesta. Itse olin aikuisuuden kynnyksellä (20+) kun ultralääkäri onnitteli ja sanoi, että "täällä näyttää kaikki hyvältä. Paitsi että sieltä on tulossa kaksi."

Siinäpä sitä oltiin pyörällä päästä ensimmäiset kuukaudet. Ei sitä oikeasti edes tajua, mitä on edessä kun perheeseen putkahtaa kaksi vauvaa. Lapset olivat syntyessään erikokoiset (tytär 1835g ja 40cm, poika 3502g ja 45cm). Muistan sen kauhun ja pelon kun piti ensimmäisen kerran vaihtaa tyttärelleni vaippa. En tiennyt miten päin olisin, kun minusta tuntui, että hän on niin hento, pienoinen ja helposti särkyvä.

Koska lapsillani oli pitkään selvä pituus ja painoero, ei heitä heti tunnistanut kaksosiksi. Siksi hämmästys oli joka kerta aikamoinen, kun minulta kysytiin, kuinka suuri heidän ikäeronsa on. "Yksi minuutti" vastasin. =D

Minusta on kiva lueskella muiden monikkoäitien blogeja ja fiilistellä omien lasten vauva- ja lapsuusaikaa. Itsellä kun ne ensimmäiset 3 vuotta menivät totaalisesti ohi. En muista siitä ajasta oikeastaan yhtään mitään. Tähän on syynä oma raskauden jälkeinen masennus, parisuhteen kariutuminen väkivaltaan sekä pitkä ja raskas huoltajuustaistelu.

Onneksi se kaikki on kaukana takanapäin ja saan nauttia lasten kanssa muistoista, jotka varmasti jäävät mieleen loppuelämäkseni.

Monesti ajatellaan, että arki kaksosten kanssa on rankkaa; molemmat ovat sairaina samaan aikaan, hampaat puhkeavat samaan aikaan, uhmat nousevat pintaan samaan aikaan ja niin edelleen. Minä huomasin jo varhain, että näin ei (onneksi/harmiksi) ollut.

Uhmat tulivat yleensä 1-2 viikon viiveellä toisen jälkeen. Sairasteluissa saattoi olla kertoja, että toinen ei tullut kipeäksi ollenkaan (ja minä olin sitten se toinen joka sairasti). Mutta joskus sitä oikein toivoi, että molemmat olisivat uhmakkaana samaan aikaan, että kaikki menisi ohi nopeammin.

Kaksosista on paljon seuraa toisilleen ja pitkään meilläkin leikit menivät yksiin. Nyt viime vuosina esipuberteetin kynnyksellä, yhteiset leikit eivät enää kiinnosta.

Näin jälkikäteen ajateltuna, enemmän minulle on ollut haastetta lasten ADHD:sta ja ADD:sta kuin siitä että he ovat kaksoset. Tokihan sitä vauva-aikana oli paljon "käsityötä" lasten kanssa mutta ei se enää tunnu niin isolta asialta. Ja niinhän sitä sanotaa, että aika kultaa muistot. Varmasti muistelen tätäkin "erityislapsikautta" 10 vuoden kuluttua naureskellen =D

Tyypillinen ADHD:ko....?

Cookiet odottavat paistamista...

...ja sitten herkutellaan!

Näiden herkku cookien ohjeen löydät täältä. Tällä kertaa jaoin taikinen kahtia ja lisäsin vasta viimeisenä toiseen osaan maitosuklaa-hippusia ja toiseen osaan valkosuklaa-hippusia. Emme osanneet lasten kanssa päättää kummat olivat parempia!

Tein palleroista pienempiä kuin aikaisemmin ja saimme huimat 75 cookieta! Osa on pakkasessa odottamassa laskiaista, mäenlaskua ja lämmintä kaakaota....

Opettajan ja vanhemman haasteellinen yhteistyö lapsen parhaaksi

Minna, Ku ite Tekee blogista, kirjoitti asian ytimestä. Erityisopettajan ja vanhemman suhde on haastava, sillä molemmat yrittävät tehdä parhaansa lapsen hyväksi. Harmillisesti näkemykset yhteistyöstä ja lapsen parhaasta ovat välillä todella kaukana toisistaan.

Ja onhan se haastavaa koska koulussa on tietyt säännöt ja krieerit joiden mukana mennään. Ja kotona selitellään lapsille harva se päivä, miksi koulua käydään, miksi kaikilla on oppivelvollisuus ja miksi niitä typeriä tehtäviä tehdään päivästä toiseen.

Kommentoin Minnan postausta lauseilla 

"Hienosti kirjoitettu ja olen kyllä kanssasi samaa mieltä (kahden erityislapsen äitinä). Meidän koulussa opettajat ottavat (oman jaksamisen puitteissa) lapset yksilöinä huomioon. Toivottavasti näin olisi muuallakin."

Ja sitten se arki tuli kotiin. Oikeastaan meillä on aina mennyt kotona hienosti. En ole koskaan ymmärtänyt, miten pojallani voi olla koulussa niin paljon haasteita, koska kotona ADHD lapselle tyypilliset raivokohtaukset ovat olleet minimaaliset.

Poikani mainitsi eilen ohimennen, että hän jää silloin tällöin luokkaan yksin tekemään tehtäviä kun muut lähtivät milloin kirjastoon, milloin jollekin toiselle tunnille. 

ADHD lapselle on erittäin tärkeää saada tuntea olonsa turvalliseksi päivittäisten rutiinien toistuessa tuttujen opettajien ja avustajien ympäröimänä. Näinhän ei valitettavasti ole. Olemme kolmatta vuotta nykyisessä koulussa ja joka vuosi opettajat ovat vaihtuneet - avustajat vieläkin tiheämmin.

Eilen poikani päiväohjelmaa muutettiin 3 kertaa - sillä seurauksella, että hän oli erittäin vihainen mennessään liikuntatunnille (vein luistimet autolla urheilukentälle ja tapasin hänet siinä). Pahimmillaan liikuntatunti olisi mennyt plörinäksi ja poikani olisi passitettu kesken päivän kotiin. Ja koska hän ei olisi osallistunut liikuntatunnille, numerohan on keväällä todistuksessa sen mukainen.

Yhteistyö koulun ja kodin välillä on haastavaa. Ymmärrän opettajien haasteet ohjata lapsia parhaalla mahdollisella tavalla. Sieltähän saattaisi tulla haukut suoraan vanhemmilta tai ainakin syytösryöppy kiusaamisesta sosiaalisen median kautta.

Mutta toisaalta, onko kodin tehtävä korjata perheneuvolassa niitä ongelmia, jotka syntyvät koulun resurssipulan takia? Onko tarkoitus vetää vanhemmat, erityisesti yksinhuoltajavanhemmat, henkisesti niin tiukille, että vanhempikin uupuu? Jos kolme vuotta olemme opetelleet yhteistyötä koulun kanssa ja joka vuosi se takkuaa samaan aikaan ja samalla tavalla, onko syy minussa vai lapsessani? Vai kenties jossain muualla?

Pojan taidonnäyte. Hän katsoi YouTubesta kuvia lego autoista ja 

rakensi nämä pelkän kuvan perusteella - siis ilman ohjeita. 
Luovuus saa aivan uskomattomat mittasuhteet
kun lapsi ei äherrä ruudun ääressä...

Nuori Herra 11-v. <3 

ADHD ja lääkkeetön joululoma

Tässä on ollut vuoden alkupäivinä niin paljon tekemistä, että meinasin ihan unohtaa kertoa, miten meidän joululomamme meni.

Pojallani on todettu kesällä 2012 ADHD ja lääkityksen olemma aloittaneet marraskuussa 2012. Meidän onneksemme lääkkeeksi löytyi kertaheitolla sopiva tabletti, jolla olemme pärjänneet tänne asti.

Lääkkeellä on harmillinen sivuvaikutus, ruokahalun väheneminen. Niinpä ajattelin - pitkän joululoman turvin - katsoa mitä tapahtuu, kun lääkkeen jättää pois. Sanottakoon tähän väliin, että olemme silloin tällöin pitäneet "luomupäiviä" eli lääkkeettömiä päivä viikonloppuisin ja lääkärimme oli tietoinen tästä kokeilusta.

Mitä sitten tapahtui? Ensimmäisenä lääkkeettömänä päivänä poika halusi pitsaa. Koska se ei kuulu meidän perheen normaaliin ruokavalioon, ajattelin, että loman kunniaksi ostan hänelle pitsan. Menimme siis pizzeriaan ja poika tilasi mieleisensä - perhekokoisena.

Kyselin, ajatteliko hän jakaa pitsan meidän muiden kanssa. "En. Jos haluatte pitsaa, ostakaa omat." =D Selvä. Sovimme tyttäreni kanssa, että me tehdään mieluummin kanasalaattia joten poika lähti onnellisena pitsan kanssa kotiin ja me tyttären kanssa kauppaan ostamaan salaattitarpeet.

Kun tulimme kotiin, katsahdin pitsalaatikkoon ja huomasin, että 3/5 pitsasta oli syöty. Siis mitä?!? Minun oli oikeasti katsottava pitsalaatikkoon parikin kertaa ja kysyttävä, mihin hän oli pitsan piilottanut, kun isosta perhepitsasta oli jäljellä enää 2/5. "Höh, minä söin sitä pitsaa kun oli nälkä!"

<3

Ritari Savonlinnan edustalla...

Tiesin, että lääkkeen vaikutus kestää 1-2 päivään lääkkeensyönnin lopettamisen jälkeen, joten maanantaina odottelin mielenkiinnolla millainen päivä on edessä. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Yllätykseni on aikamoinen, sillä poikani pärjäsi aika hyvin koko loman ilman lääkettä. Muutamana päivänä otimme lääkkeen, kun tiesimme, että päivä on jo muutenkin kiireinen/erilainen normaaliin päivärytmiin verrattuna.

Ainoa asia, mistä pojan lääkkeettömyyden huomasi, oli kielenkäyttö. Ei se pahaa ollut, vain sellaista 5-vuotiaan alapäähuumorilla höystettyä puhetta.

Minusta oli hienoa huomata, miten paljon olemme 1,5 vuodessa edistyneet perheneuvolan avustuksella. Ennen pojallani on maailman pienin pettymyksensietokyky mutta nyt - lääkkeettömänäkin - hän ei ollut moksiskaan kun joululahjaksi ei tullut hänen toivomaansa lahjaa. Valoa näkyy siis tunnelin päässä. Ehkäpä jonain päivänä saamme ottaa viimeisen kerran "ekkua" ja pääsemme elämään luomuelämää siitä eteenpäin.

"En se minä ollut. Se oli naapurin Erkki..."

Katsaus vuoteen 2014

Ihanan raikasta ja räiskyvää uutta vuotta 2015!
Toivottavasti vuoden vaihde meni ilman suurempia kommelluksia ja rakettivaurioita.

Heti näin vuoden alkuun ajattelin ottaa pienen hetken ja katsoa millainen viime vuosi oli kokonaisuudessaan.

Vuosi alkoi sairasloman merkeissä ja jatkui pitkälle kevääseen osa-sairaspäivärahan turvin. Työ oli kevyttä mutta henkisesti raskasta. Monista asioista johtuen, tein päätöksen lähteä. Ei ollut enää kyse siitä, jäisinkö vai lähtisinkö vaan milloin lähtisin. Ja huhtikuussa tuo mahdollisuus koitti.

Toukokuussa ja syyskuussa ajoimme Paimioon ADHD sopeutumisvalmennuskursseilla. Kurssit antoivat paljon uusia eväitä arkeen ja jaksamiseen erityislasten kanssa.

Kesä meni muuten täysin töitä tehdessä, ainoa breikki töihin oli viikon loma elokuussa Kreetalle, jossa juhlimme isäni 70-vuotissynttäreitä koko perheen voimin - minä lasteni kanssa, veljeni perheensä kanssa sekä vanhempamme. Reissu oli mahtava ja monia muistoja saimme sieltäkin. Ja mikä parasta, lämmintä riitti =)

Elokuun lopussa työt loppuivat ja vapaus koitti. Tai niinhän minä luulin =) Vaikka kuvittelin, että saisin olla päivät tekemättä yhtään mitään, juoksin pää kolmantena jalkana milloin missäkin - lääkärissä, kelalla, verottajalla, pankissa ja loppujen lopuksi löysin itseni yrittäjäkurssilta Rautalammilta.

Kurssi oli hyvä (viimeiset 3 päivää tammikuussa) ja sain sieltä paljon uusia asioita - samalla kun selkeytin omia ura toiveitani.

Perheemme kasvoi kahdella uudella tulokkaalla - pienillä poikakissa kaksosilla. En kyllä koskaan kuvitellut itseäni suurperheen äitinä mutta ehkäpä tässä tilanteessa (kaksoset ja kissakaksoset) nimitys on oikeutettu =D

Viime vuosi meni terveyden kannalta kohtuu hyvin, Sekä minä että lapset oltiin terveitä, muutamia flunssapiikkejä lukuunottamatta.

Lasten koulunkäynnissä oli oma haasteensa, välillä kiusaamiseen oli todella hankala puuttua ja se näkyi lopuksi lasten käytöksessä. Koulu sujui kuitenkin molemmilla hyvin ja tilanteeseen nähden olin ylpeä lasten todistuksista (ensimmäiset numerotodistukset).

Viime vuonna tutustuin uusiin ihmisiin, osa jäi elämääni ystäviksi, osa jatkoi matkaa omilla tahoillaan. Silti ne ihmiset, jotka lähtivät opettivat minulle paljon. Ennen olisin voivotellut "Mikä minussa on vikana kun he eivät jääneet?" mutta nyt kysyinkin itseltäni "Mitä he minulle opettivat?" ja pikkuhiljaa aloin saamaan kysymyksilleni vastauksia.

Parasta viime vuodessa olivat kuitenkin henkisen polun oivallukset, toteutuneet unelmat sekä lasten ja minun välinen rakkaus.

Tästä onkin hyvä ponnistaa uuteen vuoteen. Kaikki ne asiat, joita opin viime vuonna, on helppo ottaa käyttöön myös tänä vuonna - mikäli samat tilanteet uusiutuvat. Toisaalta, jos läksyt on kerran opittu, ei niitä välttämättä tarvitse enää läpi käydä.

Kiitos sinulle kun olit mukana ja tehdään tästä vuodesta vieläkin parempi - yhdessä <3

Lomaviikon kuulumiset

Olipa jälleen mielenkiintoinen viikko takana ja yhtä mielenkiintoinen varmasti edessä.

Viime viikolla starttasimme yrittäjäkurssilla 13 kurssilaisen voimin ja täytyy myöntää että perjantaina olin aivan puhki. Vaikka olenkin ollut aikaisemmin yrittäjänä, paljon on asioita ehtinyt muuttua (ja unohtua) 10 vuodessa.

Pakkaa sekoitti vielä enemmän se, että sain torstaina puhelun, jossa minulle tarjottiin töitä. Elämäni ensimmäinen kerta kun minulle oikeasti soitetaan kotiin ja tarjotaan työpaikkaa =)

Olin aika nöyrä ja otettu. Viikonlopun asiaa mietin ja eilen illalla kieltäydyin kohteliaasti työtarjouksesta. Veri vetää yrittäjäksi ja turhapa sitä on päätä hakata tiiliseinään yrittämällä olla jotain muuta kuin oikeasti on.

Henkilö, joka tarjosi minulle työpaikkaa antoi minulle kuitenkin jotain muuta. Hän kertoi, että Paula Heinonen on hänen hyvä ystävänsä ja puhuimme todella pitkään ADHD:sta. Hän mainitsi puhelimessa sellaisia asioita, joita itsekkin olen pohtinut ja vahvisti näin oletusta, että luomuruualla, vitamiineilla ja hivenaineilla saadaan hyviä tuloksia aikaan ADHD:n hoidossa.

Tällä viikolla onkin ajatuksena tutkailla hieman enemmän Tohtori Tolosen ja Paula Heinosen sivustoja ja etsiä lisätietoa vitamiinisuosituksista.

Yhden muutoksen tein jo. Aikaisemmin annoin lapsille 27,5 mikrogrammaa D-vitamiinia päivässä ja nyt korotin sen 47,5 mikrogrammaan. ADHD:n hoidossa D-vitamiinia voisi antaa jopa 100 mikrogrammaa mutta teen vitamiinin noston mielelläni pikkuhiljaa.

Seuraava askel onkin miettiä mitä laittaa lapsille ruuaksi =D
Ikuinen dilemma vaikka kuinka yritän järkiperäistää ja rutinoida ruokailuamme. Mutta silti näin maanantai aamuisin tuntuu "Mitä ihmettä minä teen tänään ruuaksi?!?"

Olin ajatellut tehdä tänään 4 viikon ruokalistan (joka minun on siis pitänyt tehdä jo monta viikkoa sitten), jolloin olisi helppo katsoa "mitä tänään syötäisiin" ennen kuin menen ruokakauppaan. Mutta sitten muistin, että olen ottanut joskus kopioita lasten ruokakirjasta, ja kirjoittanut listan lasten lempiruuista sen takapuolelle. Työ tehty! =D

Sitten onkin aika katsoa mitä kivaa loppuvuoden aikana tehdään. Sovimme viikko sitten lasten kanssa, että loppuvuodelle jätämme hotelliyöpymiset ja viikonloppureissut vähemmälle ja säästämme rahaa ensi kesän matkaan (Espanja edelleen houkuttaa mutta tuskin me maltamme 4 viikkoa olla erossa kisuista jotka tulevat 5 viikon päästä). Tämän sanottuani, ohjelmistossa onkin uimareissuja, luonnossa oleskelua sekä lautapelejä.

Äkkiä se tuo aika vain menee. Tässä kun katselee loppuvuoden kalenteria niin ennen joulua on 7+2 viikonloppua. Huhhuh! Tässähän tulee kohta kiire yrityksen perustamisenkin kanssa =D

Täytyy muuten oikeasti alkaa laittamaan aikatauluja itselle ylös, ettei tule kiire. Ja vaikka yritystoiminta lähtee käyntiin, blogi ja facebook päivitykset jatkavat elämistään =)
En halua luopua teistä ihanista lukijoita ja tykkääjistä =)

Tuotte iloa ja aurinkoa minun päiviini <3 Lämmin kiitos siitä <3

En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla

On hyvä pudottaa itsensä joskus jalustalta, jossa (kuvittelee) olevansa :D

Edellinen postaukseni herätti lukijoissani tunteita joten ajattelin härnätä muurahaispesää vielä hieman. Aivan aluksi haluan sanoa, että en ole täydellinen äiti, enkä pyrikään siihen, sillä täydellisyys on uuvuttavaa ja pidemmän päälle mautonta. Sen sijaan uskallan myöntää tehneeni virheen ja korjata sen.

Edellisen postauksen jälkeen sain muutamia palautteita, jossa minua syytettiin istuttaneeni poikaani väkivallan siemenen. "Kotoa opitaan taito koota ryhmä hakkaajia ja lähtemään viattoman uhrin kimppuun". Näinpä näin.

On äärettömän helppoa hyökätä tuntemattomien kimppuun - varsinkin nimettömästi.

Olen yrittänyt pitää tätä blogia positiivisuuden näkökulmasta käsin, sillä en halua omalta osaltani tuoda tähän maailmaan yhtään enempää negatiivisuutta. Mielestäni sitä on täällä jo ihan tarpeeksi. Sen sijaan haluan auttaa ihmisiä kohdentamaan ajatuksensa positiivisiin ja hyviin asioihin ja sitä kautta auttaa ihmisiä huomaamaan, mitä kaikkea hyvää heidän elämässään on.

Tämä saattaa aiheuttaa joissakin ihmisissä (harmillisesti) itsessään negatiivisuutta, sillä sen sijaan, että henkilö lähtisi miettimään miten voisi muuttaa elämänsä negatiivisuudesta positiivisuuteen, hän kuvittelee kirjoittajan olevan täydellinen ja sen vuoksi sopiva kohde nettivihalle.

En ole tässä blogissa kertonut tarkemmin perheestäni ja taustoistani koska olen sitä mieltä, että menneessä on turha enää elää. Alkutaipaleeni aikuisena ja äitinä ei ole lähtenyt käyntiin kovinkaan hyvin ja sen vuoksi olenkin jo useamman vuoden aikana korjannut haavoja ja rikkinäisiä osia.

Tuo työ, jota olen tehnyt kohta jo 11 vuotta on onnistunut upeiden, ammattitaitoisten ja kannustavien ihmisten avustuksella. Ne ihmiset, jotka ovat olleet vaikuttamassa huonoon alkutaipaleeseeni äitinä ja aikuisena, ovat saaneet minulta anteeksi. Vain anteeksi antamalla pääsen heidän otteestaan eroon eivätkä he enää sen jälkeen voi vaikuttaa minuun henkisellä, fyysisellä, psyykkisellä tai tunnetasolla.

Olen oppinut elämässäni sen, että henkinen pahaolo luo fyysistä pahaa oloa. Kiinnitäppä siihen joskus huomiota. Mitä enemmän ajatukset ovat negatiivisessa, sitä enemmän kehoa kolottaa. Mutta jos käännät ajatuksesi positiiviseen, myös nuo kolotukset vähenevät ja jonain päivänä kaikkoavat kokonaan.

Emme voita mitään sillä, että syyttelemme ja lynkkaamme toisiamme milloin milläkin verukkeella. Sen sijaan tekemällä vilpittömästi asioita toisten hyväksi, olemalla ystävällisiä, empaattisia, välittäviä ja rakastavia toisiamme kohtaan, voimme yhdessä muuttaa maailmaa.

Te, joilta sain negatiivista palautetta, kiitos siitä. Olette minulle muistutus siitä, että hyvän mielen sanomaa on tärkeä viedä eteenpäin.

Te, joilta olen saanut positiivista palautetta, kiitos siitä. Olette minulle muistutus siitä, että hyvä asia kantaa hedelmää ja antaa minulle voimia ja jaksamista eteenpäin.

p.s. Poikani oli sopinut luokkakaverinsa kanssa, että hän menee kaverin luo tänään leikkimään. Tätä luokkakaveria on kiusattu 5 vuotta. Kiusatun pojan isä on kotona "katsomassa poikien perään." Olen ylpeä pojastani, jolle sanomani on mennyt perille:

Ketään ei saa kiusata ja kiusattuja pitää puolustaa.

p.p.s Edelliseen postaukseen viitaten, ei, en voi pistää poikani suunnitelmaa adhd:n piikkiin mutta en myöskään usko, että aie oli todellinen. Olen viikonlopun aikana kuullut kolmea ihmistä jotka ovat olleet tapahtumapaikalla ja näistä minulle on muodostunut käsitys, että poikani heitti ilmoille lauseen, joka lähti paisumaan ja elämään. Adhd lapset eivät mahda impulsseille mitään, joten hetken mielijohteessa tulee välillä tehtyä huonojakin päätöksiä. Tämä on yksi niistä. Jos joku ei minua usko, olet enemmän kuin tervetullut tutustumaan meidän perheeseen ja katsomaan henkilökohtaisesti miten minä kasvatan lapsiani. Sen jälkeen otan sinulta vastaan kasvatusneuvoja. Vasta sitten.

p.p.p.s Jokainen ymmärtää asiat eri tavalla. Se on rikkaus. Olisi äärimmäisen tylsää, jos jokainen ajattelisia kaikki asiat samalla tavalla. Kun luet tekstiä, tulkitset sen oman ajatusmaailmasi, menneitten kokemusten ja sen hetkisen tunnetilasi mukaan. Sen vuoksi olisi joskus hyvä pysähtyä ja lukea tekstit vaikka toiseenkin kertaan, ennen kuin tulee päästäneeksi sammakoita suustaan. Oman mielipiteen ilmaisemisen ja kunnianloukkauksen raja on yllättävän ohut.

...Ja sitten tänään nähtiinkin omien sanojen voima....

Eilen kerroin tarinaa äidistä ja siitä, miten hänen poikaansa syrjittiin leikkikentällä. Mainitsin kirjoituksessani, miten itse olisin tilanteessa käyttäytynyt - alkujärkytyksen jälkeen.

Noh, tänään sanani sitten laitettiin tulikokeeseen - osaisinko hoitaa vastoinkäymisen mallikkaasti, suuttumatta ja ärsyyntymättä?

Minulle soitettiin tänään lasten koulusta klo 13.15. Poikani opettaja kertoi, että edellisellä välitunnilla oli ollut muutaman pojan välillä selkkaus, jossa ilmeni, että 5 poikaa oli suunnitellut menevänsä kahden viikon päästä pidettävään konvaan (discoon) ja hakkaavansa yhden muun pojan.

Ja kuinkas muuten, kuin minun oma kullannuppuni oli tässä kaikessa aloitteen tekijänä.

Hohhoijaa, yli puoli vuotta saimme olla rauhassa puheluilta koulusta ja nyt kertaheitolla sitten tällainen tilanne tulee päin näköä.

Opettaja kertoi, että poikani oli myöntänyt "suunnittelun" ja kertoi, että kaikki pojat joutuvat ensi tiistaina puhutteluun. Samalla opettaja pyysi, että poikani ei osallistuisi konvaan ollenkaan.

Tässä tilanne:

Miten keskustelen tapahtuneesta räjähdysherkän adhd lapsen kanssa, joka on juuri uhannut neljän muun pojan kanssa hakata erään koulun oppilaan, ilman että minä hermostun, suutun, huudan, valitan tai langetan hänelle liian suuria rangaistuksia?

Onneksi (luojan kiitos) minulla oli aikaa sulatella tätä 45 minuuttia ennen kuin poikani tuli koulusta kotiin. Näin poikani ilmeestä, että hän tiesi, että minä tiedän. Ensin hän yritti olla "kova jätkä" joka ei murene äidin edessä.

Aloimme keskustella asiasta. Poikani kertoi, että hän oli heittänyt asian "huulena" muille pojille, johin muut olivat sitten yhtyneet. Poikani kertoi, että oli välittömästi ymmärtänyt, että oli päästänyt aivopierun, kun muut pojat olivat yhtyneet hänen sanomiseensa. "Silloin minä tiesin, että tämä levisi käsiin" olivat hänen sanansa minulle.

Kerroin hänelle, että pelkään, miten hän tulevaisuudessa käyttäytyy ihmisiä kohtaa, jotka hän kokee ärsyttävinä (olen kuullut että kyseinen poika olisi kiusannut ja huudellut muille oppilaille, minunkin pojalleni mutta tästä minulle ei ole sen enempää tietoa). Kerroin, että kun ikää tulee lisää, sanat saavat entistä enemmän painoarvoa ja ihmiset saattavat lähteä paljon herkemmin toteuttamaan ilmaan heitettyjä ehdotuksia.

Sanoin myös hänelle, että minun pelkoni on se, että jatkossa hän ei enää osaa selvittää tilanteita muulla tavoin kuin väkivallalla. Ja sanoin vielä ääneen, että suuttumus lisää suuttumusta ja väkivalta väkivaltaa.

Keskutelu meni hyvässä hengessä. Poika oli aidosti pahoillaan ja kertoi, että oli pyytänyt "kohteelta" anteeksi, kun asiaa oli jo selvitelty päivän aikana koulussa. Koulun puolelta rangaistuksena tuli tunnin mittainen puhuttelu ensi tiistaina ja kielto osallistua kahden viikon päästä järjestettävään konvaan.

Näiden lisäksi kotoa tuli rangaistuksena iPadin, puhelimen, tietokoneen ja pleikkarin käyttökielto 4 päiväksi sekä yhden K12 pelin poistaminen iPadiltä (harkitsin pitkään pelin hankkimista mutta ajattelin, että kun puolen vuoden päästä hän täyttää 12 vuotta niin kokeillaan).

Tässä on oivallinen esimerkki omien sanojen voimasta. Jos jotain sanoo ääneen, maailma varmasti tarkistaa seisotko sanojesi takana.

Erinomainen oppitunti minulle ja pojalleni - tosin eri näkökulmista.

Vihdoin koittaa arki!

Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, odotan alkavaa viikkoa todella paljon.

Työt loppuivat kaksi viikkoa sitten, mutta paljon on ollut tohinaa menneiden viikkojen osalta. Ensimmäinen viikko meni kunnialla siivouksen parissa (joskin jälleen koti näyttää siltä, että siivousta ei ole tehty viikkokausiin - kummallista) ja viime viikko meni Paimiossa ADHD sopeutumisvalmennuksen kakkosjaksolla.

Viikko oli jälleen antoisa ja ihania perheitä tulee ikävä. Toivottavasti saisimme jossain vaiheessa aikaiseksi yhteisen viikonlopun, jolloin voisimme mennä vaikka kylpylään ja vaihtaa kuulumisia.

Alkavalla viikolla onkin paljon käytännön asioita tehtävänä - siis juuri niitä asioita, joita ei koskaan töissä ollessa ehtinyt tehdä. Hammaslääkärit, lääkärit, kampaajat, hierojat, Kela, Verotoimisto, työkkäri (tosin se on jo mallikkaasti hoidettu verkon kautta) ja niin edelleen.

* * * * * * * *

Heräsin tänä aamuna klo 5.41 ja arvatkaas mitä tein? Keitin kaksi mukillista kahvia, toisen join, toinen meni termariin odottamaan, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Ja nautin aamulenkista suunnattomasti.

Huomisaamuna (kuten jokaisena aamuna tästä lähtien) kello on soimassa 5.45 ja toistan saman rutiinin kuin tänäkin aamuna.

Olen miettinyt paljon (ja sopeutumisvalmennuksessakin oli tästä puhetta) sitä, että mistä me äidit (ja isät) löydämme aikaa hoitaa itseämme ja pitää huolta hyvinvoinnistamme.

Itse tulin ainakin siihen tulokseen, että ihan alussa, odotukset ja vaatimukset olivat itselläni liian korkealla. Se oli kaksi tuntia omaa aikaa tai ei sitten yhtään. Muistan, kuinka hakkasin päätäni monta kertaa seinään ja ihmettelin, miksi minulle ei järjesty kahta tuntia päivässä omaa aikaa.

Kunnes ymmärsin, että vaatimukseni on liian kova sen hetkiseen perhetilanteeseemme nähden. Lapset tarvitsivat minua hyvin paljon iltaisin kun olin ollut töissä koko pitkän päivän. Kun tulin kotiin, ensimmäisenä kuuntelin lasten kinastelua siitä, kumpi saa olla ensimmäisenä minua halaamassa. Ja kun toinen halasi, toinen puhui, enkä pystynyt keskittymään kumpaankaan. Ja siitäkös lapset sitten suuttuivat ja niin oli ensimmäinen tappelu valmis.

Löydettiin Nemo Caribiasta...

Kun sitten pähkäilin tätä tilannetta jonkin aikaa, ymmärsin, että ehkä minun tulisi aloittaa pienemmistä askeleista eikä heti hypätä täydellisyyteen. Niinpä aloin laittamaan television kiinni iltaisin sen jälkeen kun lapset lähtivät nukkumaan ja lepäilin sohvalla joskus ihan hiljaa, joskus musiikkia kuulokkeilla kuunnellen ja rentouduin.

Siitä se ajatus sitten lähti =D Pikkuhiljaa aloin soveltamaan tuota pientä hetkeä päiviin, menin sängynpäälle pitkälleni, tai lähdin pienelle kävelylenkille. Jopa 25 minuutin kauppareissu alkoi tuntua luksukselta kun lapset eivät olleen kinuamassa ja mankumassa karkkia ja limpparia.

Ja nyt, aamulenkki - yksin, päivällä 3,5 - 6 tuntia  - yksin, iltalenkki - silloin tällöin yksin ja iltaisin minulla on vielä (jaksamisestani riippuen) 1-2 tuntiaa omaa aikaa. Eli siitä pienestä 15 minuutista josta lähdin puoli vuotta sitten liikkeelle, olen saavuttanut 5 h 45 minuutin ja 9 tunnin 15 minuutin oman ajan raamit. Eli keskimäärin olen saanut 40 tuntia viikossa omaa aikaa! Täysi työviikko! Huikeaa!

Mitä kaikkea tuolla ajalla saakaan tehdyksi!

Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko!

Hyvää yötä!

Miksi elämänmuutos on niin vaikeaa?

Kun olemme lapsia, meillä on uskomaton halu muuttaa maailmaa. Haluamme tulla mitä ihmeellisimmän ammatin harjoittajiksi. Kun minä olin lapsi, halusin ehdottomasti tulla delfiinin kouluttajaksi. Muistan vielä kun kerroin siitä äidilleni ylpeänä ja iloisena.

Vaan mitä tapahtuu kun kasvamme?

Meille sanotaan, että onhan se ihan kiva ammatti, mutta ei se elantoa pöytään tuo. Jos meinaat menestyä, sinun pitää mennä hyväpalkkaiseen työhön eikä unelmoida turhia.

Ei meille opeteta koulussa miten unelmia toteutetaan vaan meidät opetetaan ajattelemaan samalla rajoittuneella tavalla, meidät lokeroidaan, muokataan ja muovataan niin, että olemme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa eivätkä narise turhista asioista.

Kun sitten joku uskaltaa joskus sanoa ääneen: "Minä unelmoin yrittäjyydestä / maailmanrauhasta / rehellisyydestä / oikeudenmukaisuudesta / painonpudottamisesta / uudesta työpaikasta / uudesta parisuhteesta", mitä saamme kuulla? "Onhan se ihan kiva mutta ei me siihen pystytä." "Kyllähän ne kilot voi pudottaa, mutta aina ne vaan tulevat takaisin." "Kaikissa parisuhteissa on ongelmansa."

Elämänmuutos on hiton vaikeaa koska emme saa ympärillemme ketään, kuka kannustaisi ja puskisi meitä eteenpäin. Joudumme tekemään kaiken työn itse ja kohtaamaan massiivisen vastarinnan.

"Jonkun ihmisen mielipide sinusta ja unelmistasi ei tarvitse olla sinun todellisuutesi."

Minä päätin jo viime vuoden marraskuussa, että haluan omalta uraltani jotain muuta. Päätös syntyi salamannopeasti. Tuon päätöksen jälkeen olin hetken aikaa hyvin hämilläni. Toisaalta olin vihainen niistä asioista, joita työpaikallani tapahtui, toisaalta tapahtuneet asiat vain vahvistivat päätöstäni.

En osannut luopua taistelusta vaan taistelin muutosta vastaan. 

Tässä kohtaa ihmismieli on äärimmäisen mielenkiintoinen. Esitämme toiveen joskus jopa puoli huolimattomasti ja kun tuo toive toteutuu, olemme äärimmäisen vihaisia tapahtuneesta.

Muistan kerran kun eräs tuttavistani toivoi monta kertaa, että hän saisi omaa aikaa. Sitten parin viikon kuluttua ystäväni soitti minulle vihaisena ja kertoi, kuinka hänen lapsensa isä haluaa viedä lapsen viikoksi toiselle puolelle Suomea sukuloimaan. Toive = haluaa viettää omaa aikaa. Toive toteutui = isä halusi viedä lapsen viikoksi sukuloimaan. Lopputulos = vihainen tuttava.

Samaa kaksintaistelua kävin itse tänä keväänä. Halusin lähteä mutta taistelin oikeuksieni puolesta. Äärettömän tyhmää näin jälkikäteen ajateltuna. Sitten eräänä päivänä oivalsin, että miksi minä taistelen jotain sellaista vastaan, jota olen itse halunnut. Nauroin. Ja nauroin makeasti.

Sitten tulikin ilmoitus yt:n aloittamisesta ja viikon päästä tieto, että minun olisi mahdollista hakea tukipakettia. Mikä onnenpotku!

Toiveet toteutuvat - aina! 

Hyvin usein me itse olemme unelmiemme esteenä. Haluamme jotain, mutta emme uskalla ottaa ensimmäistä askelta. Valitamme huonoa elämää/työtä/palkkaa/parisuhdetta/yksinoloa mutta emme uskalla tehdä mitään asian eteen.

Voin sanoa, että tuo ensimmäinen askel kannattaa ottaa. Kun tein päätöksen lähteä töistä ja lopulta sain tietää, että tukipaketti on minulle myönnetty, en tosiaankaan tiennyt, mitä työtä tulisin tekemään syyskuusta eteenpäin. Mutta en myöskään ollut asiasta huolissani. Tiesin, että jotain tulee eteen.

Halusin keskittyä silloiseen työhöni ja miettiä uusia tuulia vasta sitten myöhemmin. Mitä lähemmäs viimeinen työpäiväni tuli, sitä enemmän eteeni alkoi ilmaantua erilaisia työtilaisuuksia. Asiakkaat kertoivat liikeideoita, ystävät kertoivat, että joku heidän tuttunsa etsii työntekijää. Uusia työpaikkoja alkoi ilmaantua kuin sieniä sateella.

Mikä sitten on haaveeni työrintamalla?

*iskee silmää*

Tämä viikko on pyhitetty siivoamiselle. Siivoan joka ikisen huoneen - yksi huone per päivä. Ensi viikolla olemme lasten kanssa ADHD sopeutumisvalmennuksen kakkosjaksolla ja sen jälkeen pyörät lähtevät pyörimään uuden työn osalta.

Muuten - elämänmuutos on helppoa kun muuttaa omia rutiinejaan. Esimerkiksi painon pudottaminen helpottuu, kun herää aamulla klo 6, laittaa lenkkarit jalkaan ja käy kävelemässä/juoksemassa vaikka 30 minuuttia. Ensimmäisellä viikolla kysyt joka aamu itseltäsi: "Onko tässä oikeasti mitään järkeä?!?" "Oletko hullu?!?" Mutta toisella viikolla jo nautit lenkkeilystä. Kun illalla teet vielä toisen 30 minuutin lenkin ja viikottain pidennät lenkkejä 5 minuutilla, on muutos menossa oikeaan suuntaan. Nimittäin tämän rutiinin muutoksen jälkeen ei tule mieleenkään syödä mitään sokerista tai ostaa kaupasta pullaa kotiin.

Onko koti sotkuinen? Helppo homma! Siivoa yksi huone päivässä. Kun paneudut yhteen huoneeseen ja sitoudut siivoaamaan tuon huoneen, ei sinulle tule mieleenkään sotkea sitä myöhemmin. Tällä tavoin sinulle myös jää enemmän aikaa muihin asioihin kun siivoat tehokkaasti 45 minuuttia päivässä.

Eikö aika tahdo riittää? Laita televisio kiinni. Ei sieltä muutenkaan tule mitään järkevää katsottavaa. Tiesitkö, että lasten väkivalta on kasvanut ja entistä nuoremmat lapset ovat väkivaltaisia toisiaan kohtaan? Ja on aivan turha sanoa, että televisiolla ei olisi mitään osaa eikä arpaa tässä asiassa.

Eivätkö lapset siivoa kotona? Riitelevätkö lapset? Ovatko lapset koko ajan koneella/tabletilla/kännykällä? Toimi itse esimerkkinä. Laita puhelin kiinni/tauolle illaksi. Käy somessa sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan. Tunti tietokoneaikaa per ilta.

Lapset oppivat uusia käytöstapoja ja -malleja yllättävän nopeasti. Viikko saa oikeasti ihmeitä aikaan kun itse toimii esimerkkinä. Kahdessa viikossa uusi toimintatapa on jo juurtunut rutiiniksi. Kuukauden kuluttua ei lapsia tarvitse enää opastaa (paitsi jos on ADHD/ADD lapsi).

Asiat, jotka itse olen oppinut viimeisen 10 kuukauden aikana:

1. Kärsivällisyys = asiat tapahtuvat ajallaan eikä ole mitään järkeä hoputtaa asioita. Voi olla että jotain parempaa on tulossa, jos vain malttaa odottaa. 10 kuukauttakin on lyhyt aika, jos vaakakupissa on koko elämän mullistava uudistus jonka jälkeen pääset elämään unelma elämääsi.
2. Usko = usko omiin kykyihin, usko että pystyy muuttamaan maailmaa, usko siihen, että kaikki järjestyy ja että asiat järjestyvät kannaltasi parhain päin. Jos miettii maailman johtajia, loppupelissä he ovat vain ihmisiä - samanlaisia kuin minä ja sinä. Kenestä tahansa voi tulla jotain suurta jos on päättäväisyyttä, uskoa ja kärsivällisyyttä. Ei ole olemassa lakia, joka sanoo, että sinusta ei voi tulla mitään suurta. Sinä olet oman elämäsi rajoittaja tai mahdollistaja. 
3. Unelmoi suuria, aloita pienistä = jokainen 5 kilometrin lenkki alkaa ensimmäisestä askeleesta, jokainen 30kg painonpudotus alkaa ensimmäisestä kilosta. Ei tarvitse tietää koko suuren unelman jokaista askelta etukäteen ennen kuin uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen. Tiesitkö että 5 + 4 = 9 samoin kuin 3 + 6 = 9. Lopputulokseen - sinun unelmasi täyttymiseen - on olemassa monta tietä. Ei tarvitse tietää, minkä tien lopulta valitsee. Riittää että ottaa ensimmäisen askeleen.
4. Valitse taistelusi = jos unelmoit uudesta työstä ja nykyisessä työssä kohtaat vääryyttä, älä taistele sitä vastaan vaan päästä irti. Ota yt tieto ilolla vastaan ja odota mitä tuleman pitää. Ehkäpä unelmatyösi on vain yhden askeleen päässä - irtisanomisen.

Kun päätät tehdä jotain, kun päätät seurata unelmiasi, tulet kohtaamaan vastustusta. Tulet keskustelemaan itsesi kanssa monta kertaa, epäilet unelmiasi, uskoasi ja kykyjäsi. Tätä taistelua voi kestää viikon tai kuukauden tai vuoden. Kestipä se miten kauan tahansa, älä koskaan, mistään hinnasta luovu unelmastasi. Jos epäilet omia unelmiasi ja niiden järkevyyttä, kysy itseltäsi tämä:

Kun unelmani toteutuu, mikä on pahinta mitä voi tapahtua?

Kun keksit pahimmat mahdolliset skenaariot jo etukäteen, ne eivät enää tunnu pelottavilta ja voit jatkaa eteenpäin.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa" 

- Mahatma Gandhi

Järjestelmällinen arki

Moni vanhempi saattaa tässä vaiheessa kauhistua arjestamme mutta fakta on se, että adhd ja add-testeihin-elokuussa lasten kanssa arki on oltava tiukasti strukturoitua, järjestelmällistä ja aikataulutettua. Enkä oikein usko että "normaalinkaan" lapsen elämä pahasti pieleen menee, jos arjen järjestää ja strukturoi hyvin.

En kulje jokapaikassa kello kädessä ja nautin aikatauluttomuudesta suunnattomasti. Mutta mitä vapaampaa adhd ja add lapsen elämä on, sitä vaikeampaa, haastavampaa ja monin verroin väsyttävämpää arki on.

Adhd ja add lapset tarvitsevat jonkun, joka katsoo joka hetki heidän peräänsä, ohjaa, neuvoo ja näyttää miten asioita tehdään. Olen joskus kirjoittanut, että "normaali" lapsi oppii uuden tehtävän 10 toistokerran jälkeen ja adhd/add lapsi 30 toistokerran jälkeen. Mutta valitettavasti tuo 30 toistokertaa ei välttämättä riitä. Pahimmillaan saatetaan puhua vuosien opettelusta.

Haastavaa tästä tekee sen, että adhd/add lapsilla toiminnanohjaus menee täysin pois tolaltaan kun lapsi joutuu uuteen paikkaan. Toisin sanoen, jos adhd/add lapsi on oppinut kotona laittamaan kengät kenkätelineeseen, hän joutuu opettelemaan tämän saman taidon uudelleen kun hän menee päiväkotiin.

Eipä siis ihme, että adhd/add lapset turhautuvat moninkertaisesti joka kerta kun joutuvat uuden tilanteen eteen ja miksi siirtymätilanteet ovat aina niin hankalia.

Olen pikkuhiljaa itsekkin alkanut ymmärtää adhd/add lapsiani ja miten he toimivat erilaisissa tilanteissa. Tässä tehtävässä minua on auttanut huomiokykyni. Seuraan ja tarkkailen lasteni käytöstä eri tilanteissa ja yritän löytää syy-yhteyksiä niiden välillä. Tällä tavoin löydän huonoja ja hyviä rutiineja.

Tunnistan lasteni henkisen pahan olon ja tiedän suurin piirtein millainen henkinen pahaolo johtuu koulukiusaamisesta, liian rajuista leikeistä tai liian rajuista leffoista (joita lapset valitettavasti pääsevät katsomaan kavereiden luona). Kun käytös menee suuntaan A, tiedän, että koulussa on tapahtunut jotain ja lähden selvittämään sitä. Käytös B taas johtuu liian vähästä unesta tai liian pitkästä pelisessiosta. Käytös C taas johtuu jostain ahdistavasta elokuvasta, televisiouutisesta tai ohjelmasta.

Olen opetellut tätä 11 vuotta enkä tuskin koskaan tule tässä valmiiksi. Siitä huolimatta huomioni ovat auttaneet paljon lasten kasvatuksessa.

Jotta pääsen viemään arkeamme enemmän järjestyksen polulle, olen määritellyt meille jokaiselle 3 erilaista tehtävää, joista jokaisen on huolehdittava joka päivä. Esimerkiksi toinen lapsista kerää kaikki kotona lojuvat roskat, olivatpa ne kenen tahansa jättämiä. Toinen taas kerää kaikki vaatteet, viikkaa ja laittaa oikeille paikoilleen. Tällä tavalla lähden karsimaan käytöstä: "ei oo mun, en tee".

Palkinto itsessään voi olla hyvin erilaisia asioita. Tässä kohtaa kannattaa miettiä, mikä motivoi lasta eniten. Positiivinen kannustaminen on hyvä muistaa joka käänteessä.

Takana on nyt ensimmäinen viikonloppu "järjestelmällistä" arkea ja täytyy sanoa, että viikonloppu meni yllättävän hyvin. Pientä viilausta tarvitaan vielä muutamassa kohdassa mutta tästä on viikon kuluttua erittäin hyvä lähteä jatkamaan.

Miten tunnistaa omat "huonot" käyttäytymismallit?

Pää tuntuu edelleen olevan kuin Haminan kaupunki mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa ala selkiytymään. Viime viikon aikana meillä oli mahdollisuus keskustella lastenpsykiatrin kanssa ADHD:sta. Hän kertoi, että ADHD altistavia tekijöitä ovat 80% perinnöllisyys ja 20% varhainen vuorovaikutus aikuisten sekä ympäristön kanssa.

Yksi osa-alue tässä oireyhtymässä on impulsiivisuus. Toisin sanoen ihminen/lapsi tekee jotain ilman että hän miettii asiaa alusta loppuun asti. Aloin miettimään omaa lapsuuttani ja aikuisuuttani. Yritin löytää jotain yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä. Ja löysinkin.

Lapsena tällaiset impulsiiviset hetket kohdistuivat enemmän kavereihin (saatoin ottaa toisen pipon ja heittää sen puuhun, tai kerran laivalla koppasin kaverin lompakon ja melkein heitin sen mereen, tai vetäisin tuolin kaverin alta kun hän oli istumassa siihen).

Aikuisena nämä impulssit ovat siirtyneet ruokaan. Samalla kiinnitin huomiota siihen, että ADHD oireisilla nimenomaan impulsiivisuus aiheuttaa addiktioita. Riippuvuus voi olla melkein mitä tahansa, rahankäyttö, parisuhde, ruoka, kahvi, tupakka, seksi...

Tässä kohtaa lamppu syttyi ensimmäisen kerran. Impulsiivisuus = riippuvuus = ruoka/karkit = ylensyöminen = painonnousu.

Voisiko tässä olla oikeasti jotain perää??

Asiaa täytyy tutkia enemmän. Aiheeseen liittyen, löysin Suomalaisesta Kirjakaupasta Lee Jampolskyn kirjan "Vapaudu riippuvuudesta", joka käsittelee aihetta mutta toisesta näkökulmasta. Olen lukenut kirjaa jo muutamia kymmeniä sivuja, mutta täytyy myöntää että hänenkin ajatukset ovat kyllä lukemisen arvoisia.

Lee Jampolsky "Vapaudu riippuvuudesta"

Tässä matkan varrella olen huomannut, että omien "huonojen" käyttäytymismallien bongaaminen on työlästä. Ihmisen on pakko luoda rutiineja, jotta elämä olisi edes jonkin verran helppoa. Nuo rutiinit syntyvät lapsuudesta ja mikäli niitä ei matkan varrella oikaista, ne syvenevät aikuisuuteen mennessä jo niin syviksi, että luulet niitä ainoaksi oikeaksi totuudeksi.

Kuitenkin nuo rutiinit saavat sinut tuntemaan olosi tyhjäksi, yksinäiseksi ja ontoksi. Ne kalvavat mieltäsi, tiedät että jotain pitäisi tehdä ja muuttaa mutta et oikein tiedä mitä.

Been there, done that.

Kaikista haasteellisinta itselläni on, että en tiedä mistä lähtisin liikkeelle. Ajatuksia ja ideoita on paljon mutta en oikeasti tiedä, mistä lähden purkamaan sitä kaikkea.

Ja sitten on se toinen kysymys: mistä löydän siihen tarvittavan ajan? Kun on paljon muutakin mitä pitäisi tehdä...

Taitaa olla jälleen hyvä aika ottaa kynä ja paperia esille ja kirjoittaa ylös kaikki ne päässä pyörivät ajatukset ja lähteä sitten työstämään niitä yksi kerrallaan. Kaikkia kun ei voi yhtäaikaa työstää...

Ehkäpä tämäkin postaus kuvastaa omalla tavallaan sitä kaikkea ajatusvirtaa joka päässäni tällä hetkellä on. Toisaalta ajatus on kirkas mutta yritäppäs jäsennellä se paperille =D

Polku johtaa uuteen päivään ja uuteen viikkoon!

Aurinkoista ja lämmintä alkavaa viikkoa kaikille!

Viikon yhteenveto

Lähdimme äitienpäivänä ajelemaan puoli kymmenen aikaan kohti Turkua. Pysähdyimme matkan aikana neljä kertaa. Matka sujui hyvin, lapsilla oli kännykät ja tabletit mukana joten tekemistä riitti. Halusin yöpyä su-ma välisen yön Turussa Radisson Blu hotellissa, sillä olin ollut siellä yötä kuusi vuotta aiemmin. Hinta-laatusuhteeltaan hotelli on hyvä, sijainti keskeinen ja maisemat hienot. Ainoa harmitus sattui siihen, että emme päässeet hotellin ravintolaan illalliselle, sillä äitienpäivän vuoksi ravintola sulkeutui jo klo 18. Tosin ymmärrettävä syy, joten se ei mieltämme sen enempää pahoittanut.

Turku on mielestäni kaunis kaupunki ja kiertelimme lasten kanssa rantaa pitkin. Kameralla oli paljon töitä. Lapsetkin viihtyivät, vaikka kävelymatkaa kertyi peräti 6km. Loppumatkasta ADHD poikani alkoi jo hermostumaan, jolloin olikin oiva hetki nauttia hieman iltapalaa ja laskeutua höyhensaarille.

Hyvin suurella todennäköisyydellä yövymme syyskuussa samaisessa hotellissa uudemman kerran, kun toinen kuntoutusjakso alkaa.

Maanantai aamuna ajelimme Turusta Paimioon. Pientä ennakkoluuloa oli, millaista siellä olisi majoittua mutta loppujen lopuksi yövyimme sairaalan henkilökunnan entisissä asuntoloissa. Pienehkö soluasuntola, jossa kolme huoneistoa ja yksi yhteinen keittiö.

Paimion Parantolana tunnettu rakennus oli vaikuttava - ja toi mieleen ihastuttavan kauhistuttavat kauhuelokuvat =D

Huomasin ensimmäisinä päivinä, että 7 kerrokseen oli rakennetty kattoterassi. Halusin ehdottomasti päästä katsotaan sitä ja pääsinkin sillä harmituksella, että kumpikaan kameroistani ei tarttunut mukaani. Mutta tiedän, että kattoterassille pääsee ja syyskuussa lähtee kamerakin mukaan.

Sairaala on mäntymetsien ympäröimä (samoin kuin kattoterassille oli istutettu pieniä mäntyjä) ja kerrotaan, että männyt auttavat parantamaan keuhkosairauksia. Täytyy kyllä myöntää, että olo oli hyvinkin virkeä ja pirteä kun metsän keskelle pääsi kävelemään.

Itse viikon Ahaa-elämykset, ideat ja vinkit tulevat myöhemmin.

Viikon aikana saimme kahtena iltana viettää perheen kesken omaa aikaa. Molempina päivinä kävimme Skanssissa, kauppakeskusksessa, joka sijaitsee noin 10km ennen Turkua.

Heti ensimmäisenä sisään mentäessä bongasimme lasten kanssa Leonidas -suklaapuodin. Belgialaista suussa sulavaa suklaata. Tarvitseeko enempää edes sanoa? =D

Perjantaina kuntoutus päättyi ja kukin perhe lähti kohti uusia seikkailuja. Onneksi syyskuussa näemme uudelleen sillä minusta (ja monesta muustakin) meille muotoutui kyllä erinomainen ryhmähenki.

Meidän perhe jatkoi matkaa Naantaliin. Toki olisimme voineet ajaa perjantaina suoraan kotiinkin mutta halusin vielä pitkittää meidän lomaa ja koska siellä seudulla olimme, halusin ehdottomasti yöpyä Naantalissa.

Naantalin kylpylän kokemus jätti jälkensä. En vain vielä tiedä oliko se hyvä vai huono. Sillä ajattelenpa asiaa kuin asiaa, löydän siitä niin hyviä kuin huonojakin puolia.

Ainoan 100% positiivisen palautteen saa TK's ravintola ja sen nimikkohampurilainen. Purilainen oli maittava ja mehevä ja juuri sopivan makuinen. Toinen hyvä puoli oli se, että ateriasta lahjoitetaan 2e Pelastakaa Lapset Ry:lle (ja toivon oikeasti että se sinne myös menee).

Ehkäpä olin itse ladannut kylpylään ennakko-odotuksia, jotka eivät sitten vastanneetkaan mielikuvaa itse kylpylästä. Jos käy katsomassa kylpylän nettisivuja, tunnelma vie mennessään. On luksusta, on kauniita kuvia ja maisemia, hemmotteluhoitoja ja niin edelleen. Ja täytyy myöntää, että kylpylä ja ulkoaltaasta nähty maisema olivat kyllä kauniit mutta hintaansa nähden ne eivät olleet riittävät. Vaikka huoneen hintaan kuuluikin rajaton kylpylän käyttö, neljä allasta, joista yksi on pois käytöstä, eivät vie hurmioon.

En tiedä muistatteko 80-luvun elitistien kylpylämatkat, Marbellat ja Caprit? Naantalissa pystyi aistimaan juuri tuon, menneen nostalgisen tunnelman. Ja tavallaan se oli hienoa tunnelmaa, matka menneisyyteen. Mutta elämme kuitenkin vuotta 2014. Maailma on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin ja minusta tuntuu, että Naantalin kylpylä on jäänyt muutoksesta jälkeen.

Toisaalta ymmärrän sen, että jos 80% asiakkaista edustavat juuri tuota mennyttä nostalgiaa, miksi sitä pitäisi muuttaa. Mutta täytyy muistaa, että nuori sukupolvi tulee kovaa vauhtia ja kun vanhoista aika jättää, mitä jää jälkeen?

Puitteet Naantalin kylpylässä ovat erinomaiset, ulkoapäin katsottuna rakennus on mahtava, samoin kylpyläosasta ja Le Soleil ravintola. Mutta aula ja huoneistot ovat jo nähneet parhaat päivänsä.

Menisinkö uudelleen Naantalin kylpylään? Todennäköisesti kyllä mutta ilman lapsia. Ehkäpä yksi yö ja yksi päivä olivat vain liian lyhyt aika nähdä kokonaisuus.

Voisin suositella Naantalin kylpylää perheellisille siten, että vanhemmat tutustuvat kylpylään ensin itse ja päättävät vasta sitten, ottavatko lapset mukaan seuraavalla kerralla. Meidän perhe menee syyskuussa Naantalin kylpylän sijaan tutustumaan Turun Caribiaan.

Tunnelma Naantalin kaupungissa on hurmaavan ihana. Joka puolella kauniita taloja, uudet ja vanhat rakennukset sopuisasti rinta rinnan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja linnut lauloivat. Olisin voinut jäädä sinne koko päiväksi...

Kaiken kaikkiaan aivan ihanan upean mahtavan onnistunut reissu!

Onnellisesti kotona!

Hei vaan kaikille ja terveisiä Turusta, Paimiosta ja Naantalista!
Upea viikko takana ja paljon on kerrottavaa, kunhan ensin saan jäsenneltyä asiat omassa päässäni.
Meidän ryhmä oli mainio ja monta hyvää vinkkiä tuli kerättyä takataskuun. Hauskaa oli eikä hiljaisia hetkiä päässyt syntymään =D

Viimeiset kuvat ovat vielä kamerassa ja kunhan saan ne ladattua koneelle, käyn niitä pikkuhiljaa läpi ja julkaisen täällä blogissa.

Voisi kuvitella, että 410km ja 5 tuntia autossa olisi ollut tuskaa ADHD lapselle ja hänen sisarelleen mutta lapsilla tuntui olevan hauskaa. Viimeiset kilometrit tekivät tiukkaa, kotiin ajaessa viimeisen 80 km aikana lapset kilpailivat siitä kummalla on pahemman hajuinen pieru!

Oli siinä kaasua kerrakseen kun kotipihaan päästiin =D

Mutta pääasia että lapsilla oli hauskaa!

Vanhempien vapaailta

ADHD sopeutusmisvalmennus alkaa olla loppusuoralla ja sen kunniaksi meille vanhemmille järjestettiin hieman omaa aikaa. Ohjaajat pitävät huolen ipanoistamme 2,5 tuntia, jonka aikana me vanhemmat voimme tehdä ihan mitä vain.

Siis ihan mitä vain.

Ja mitäs minä sitten teen?

Alkuun ideoita oli miljoona mutta sitten jostain kumman syystä päädyin nauttimaan ihanan aurinkoisesta säästä sairaalan perimmäisessä kulmassa olevassa rauhallisessa paikassa.

Ah, mikä hiljaisuus. Ympärillä vihreää nurmikkoa ja toisaalta silmänkantamattomiin mäntymetsää. Linnut lauloivat, aurinko lämmitti ja tuuli huhuili puiden latvoissa.

Ja kyllä. Nautin joka hetkestä =)

Kamerakin tarttui mukaani. Tässä muutamia otoksia matkan varrelta...

Lisää kuvia lisäilen tänne kunhan pääsen kunnolla ja ajankanssa katsomaan ne läpi.