Riitänkö maailmalle - riitänkö itselleni?

Tällä viikolla olen pohtinut pitkään tätä kysymystä.
Nykypäivä ja nyky-yhteiskunta luokittelee meidät ihmiset tietynlaisiksi. Jos emme täytä yhteiskunnan asettamia normeja, olemme poikkeavia yksilöitä.

Tällainen luokittelu kasvattaa myös suvaitsemattomuutta. Koska meidän on täytettävä tietyt normit, kaikki normien ulkopuolinen on paheksuttavaa ja siten niitä voi hyväksyttävästi haukkua.

Kesäkuun puolessa välissä Iltasanomissa oli juttu, jossa 5-vuotias lapsi sai potkut päiväkodista. Luin artikkelin jälkeistä keskustelua toiselle sivulle asti mutta sen jälkeen oli pakko lopettaa.

Tässä on loistava esimerkki yhteiskunnan asettamista ihmislokeroista. Jos et sopeudu yhteiskuntaan, sinut potkitaan pois, hylätään, jätetään yksin selviytymään. En ota kantaa kumpi tässä yksittäisessä tapauksessa on oikeassa ja kumpi väärässä vaan haluan ainoastaan tuoda esille sen näkökulman, että jos et asetu "normi" luokkaan, sinua voi hyvällä omallatunnolla haukkua.

Miten tällaisen tapauksen ihmislapsi kasvaa riittäväksi aikuiseksi tälle yhteiskunnalle, maailmalle ja itselleen? Jos pienestä pitäen näytetään, että et ole riittävän hyvä päiväkotiin, kouluun, ohjaajille, hoitajille, opettajille ja pahimmassa tapauksessa vanhemmillesi, millainen ihminen hänestä kasvaa?

Meillä jokaisella on menneisyytemme jota kannamme mukanamme joka ikinen päivä. Aikuinen ihminen pystyy (niin halutessaan) jättämään menneisyytensä taakseen ja elämään "terveenä" ihmisenä elämänsä loppuun asti. Tämä prosessi vaatii aikaa ja apua mutta se on täysin mahdollista saavuttaa. Mutta jos tällainen pieni lapsi saa 5-vuotiaana tällaiset kortit elettäväkseen, on prosessi huomattavasti pidempi ja raskaampi. Hän ei pysty luottamaan kehenkään eikä sen vuoksi uskalla hakea apuakaan. Hän jää totaalisesti yksin.

Kysymys kuuluukin:
Kasvatammeko lapsistamme yhteiskunnan normin mukaisia, huonosti lokeroituvia, synkkiä, suvaitsemattomia aikuisia vai alammeko rikkoa yhteiskunnan luokittelua, autamme lapsia heidän ongelmissaan ja tuemme heitä heidän kehityksessään?

On osattava valita taistelunsa. Vanhempana taistelen lasteni hyvinvoinnin puolesta enkä oman egoni kyseenalaistamisesta.

Minä riitän itselleni sellaisena kuin olen.
Minä riitän maailmalle sellaisena jollaiseksi olen kasvanut.

Jos joku ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, se on hänen ongelmansa. Ei minun.

Oma maa mansikka...