Jossain päin Suomea tai maailmaa, joku ihminen menettää tärkeän, läheisen ihmisen. Puolison, sisaren, veljen, vanhemman, lapsen.
Kun suru ja tuska ovat suurimmillaan, tällainen onnellisuuden tavoittelu voi kuulostaa lapselliselta, ärsyttävältä ja jopa loukkaavalta.
Miten kukaan voi miettiä onnellisuuttaan kun on menettänyt läheisen ihmisen?
Ei mitenkään. Koska surutyö on aina tehtävä. Ja se vie aikaa.
Mutta jonain päivänä surutyö on tehty, kyyneleitä ei enää tule ja silloin on aika katsoa maailmaa uusin silmin.
Moni unohtaa, että unelmat voivat olla myös tunteita, hetkiä tai tilanteita. Niiden ei tarvitse aina olla rahaa, työpaikkoja, menestystä tai tavaroita.
Minun kaksoseni olivat vauvana todella huonoja nukkumaan. Tyttäreni heräili 6 kertaa yössä kiljuen kuin nähden pahaa unta ja hetken kuluttua vaipui jälleen uneen, heräten taas puolen tunnin tai parin tunnin päästä kiljuen.
Tuolloin unelmoin ensimmäisestä yöstä, jonka saisin nukkua ilman herätyksiä. Ja tulihan se sieltä. Kun lapset olivat 10kk ikäisiä.
Joku voi olla vakavasti sairas ja hänen unelmansa voisi olla, että saisi elää mahdollisimman pitkään läheistensä kanssa. Toinen taas unelmoi, että pystyisi päästämään surusta irti puolen vuoden kuluttua, kolmas unelmoi vielä yhdestä suudelmasta kesäiltana järven rannalla.
Kun suru kohtaa, kaikki tunteet ovat sallittuja. Suru tarkoittaa, että kaipaa ihmistä jota rakasti hyvin paljon. Mutta jonain päivänä tuosta ihmisestä tulee päästää irti. Irtipäästäminen ei tarkoita, että hänet täytyisi unohtaa kokonaan, ei missään nimessä. Tuo läheinen ihminen kulkee aina sydämessä, joka ikinen päivä.
Mutta suru ja kaipaus jäävät taakse.
1. unelma: saada nukutuksi yö ilman heräämistä itkien
2. unelma: pystyä hymyilemään 3 kertaa päivässä
3. unelma: pystyä nauramaan kerran viikossa
Ja niin edelleen...
Askeleet ovat pieniä mutta sitäkin arvokkaampia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!