Olen halunnut muutosta elämääni monta vuotta. Välillä olen kadottanut unelmani, harhautunut väärille poluille, jahdannut jotain mikä ei ollutkaan minulle sopivaa. Sitä kutsutaan elämäksi.
Halu saada aikaan muutosta on ensimmäinen askel. Sen jälkeen torpataan kaikki tekosyyt, lopetetaan valittaminen ja aletaan tehdä jotain. Tuttua huttua.
Seuraava ongelma onkin tunnistaa, mitä oikeasti haluaa. Mikä unelma kaikkien niiden miljoonien joukosta on se, josta lähteä liikenteeseen.
Tässä kohtaa olen tehnyt monta kertaa virheen. Lähden miettimään ja pohtimaan mitä haluan, miksi haluan ja mitä hyötyä siitä on minulle. Ja sitten alan epäilemään pystynkö oikeasti siihen vai en. Ja lopulta miettinyt unelmiani uudelleen.
Jotta tämän noidankehän saa katkaistuksi, on oikeasti noustava sohvalta ylös ja tehtävä jotain. Konkreettisesti. Minulla tekeminen alkoi siivoamisesti. Siivosin yksi kerrallaan ensin hyllyjä, sitten kaappeeja ja sitten kokonaisia huoneita. Mitä enemmän sain kotiani siivottua, sitä enemmän ajatukset alkoivat selkiytyä. Aloin saamaan uusia ideoita, tapaamaan uusia ihmisiä ja lukemaan uusia artikkeleja.
"Kotisi kuvastaa sisäisiä ristiriitoja - jos kotisi on siisti, ei sinulla ole ristiriitoja. Jos taas kotisi on kaaos - olet yhtä syvällä ajatustesi pyörremyrskyssä."
Kerta toisensa jälkeen samat unelmat nostavat päätään. Siitä tiedän, että ne ovat tavoittelemisen arvoisia unelmia.
Kun ajatukseni (jälleen kerran) alkoivat selkiytyä, oivalsin yhden asian:
Niin kauan kun kotini menee hetkessä epäjärjestyksen valtaan, en pysty tavoittelemaan mitään muuta unelmaa. Sillä niin kauan kun saan kotini epäjärjestykseen 10 minuutissa (kyllä, se on oikeasti mahdollista), myös ajatukseni hajoavat miljooniin osiin enkä yksinkertaisesti pääse unelmissani eteenpäin.
Ja kyllähän minä ylläpidän järjestystä kotona nyt, kun olen illat yksin mutta kunhan lapset tulevat kotiin - kaaos! Lasten vilkkaus ja ihanan kupliva energia tempaisevat minutkin mukaansa jolloin - huomaamattani - jätän tavarat pöydille ja tasoille, astiat laittamatta koneeseen, vaatteet lattialle sikin sokin, pyykit pyykkitelineeseen...
 |
| Jos keittiö pysyy viikonloppuna yhtä siistinä, olen jo voiton puolella... |
 |
| Mutta tämä on se minun (ikuinenko?) murheenkryyni... |
Järjestyksen ylläpitäminen yhden adhd-pojan ja add-tutkimuksiin-päästää-elokuussa-tytön kanssa on ilman muuta haastavaa mutta ei se mahdotonta ole. "Ongelma" on minun päässäni, ei heissä.
Minä olen se, joka ei ole opettanut heitä siivoamaan ja pitämään yllä järjestystä koska itse olen (milloin milläkin tekosyyllä) väistänyt siivoamista viimeiseen saakka. Ja ainoastaan näyttämällä heille omaa esimerkkiä miten siivotaan ja ylläpidetään järjestystä omista tavaroista, he alkavat oppimaan itsekkin.
Siisti ja järjestyksessä oleva koti - ei riitoja siivoamisesti - rauhallisempi ja tasapainoisempi arki - kaikki kantavat automaattisesti kortensa kekoon - enemmän aikaa etsiä unelmia - enemmän aikaa toteuttaa unelmia.
Ymmärrän, että muutos lähtee minusta. Minä olen se muutoksen liikkeelle paneva voima enkä odota ja oleta että muut tekevät asiat puolestani. En voi muuttaa lapsiani käskemällä, valittamalla ja nalkuttamalla, ainoastaan näyttämällä esimerkkiä.
Katsotaan maanantaina mikä on lopputulos...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!