Milloin pyyteettömyydestä tuli taakka?

"Avaan oven vanhukselle, joka on menossa Kelaan. Miten törkeää?! En saa häneltä edes kiitosta, ainoastaan mulkaisun! Kyllä vanhukset osaa olla törkeitä ja huonotapaisia!"

Samaa kuulee myös toisinpäin - valitettavasti.

Milloin maailma muuttui niin, että pyyteettömyydestä tuli vaatimus? Milloin aloimme tehdä asioita sen vuoksi, että haluamme jotain vastineeksi? Miksi emme osaa tehdä asioita ilman, että vaadimme vastapalvelusta?

Pelkäämmekö, että ystävällisyyttämme käytetään hyväksi, että emme osaa erottaa oikeaa avun tarvitsijaa ja manipuloijaa?

Pelkäämmekö, että kun me tarvitsemme apua, emme sitä saa? Pelkäämmekö jäävämme yksin?

Olen ilokseni saanut lukea Facebookista tarinoita siitä, miten yksi pieni hymy, vilkutus, hyvän huomenen toivotus, on saanut vastaanottajan iloiselle tuulelle. Tarinoita on kerrottu niin hyvän eleen tekijän kuin vastaanottajan näkökulmasta. Ja jokainen on ollut samaa mieltä, että toisen päivän piristämiseen ei tarvita isoja eleitä eikä suuria sanoja. Jopa pitkään onnellisesti naimisissa olleet sanovat, että ne pienet hetket tekevät avioliitosta onnellisen.

Kysynkin nyt sinulta naimisissa oleva nainen/mies, teetkö asioita ensin puolisollesi vai vaaditko häntä tekemään asioita itsellesi? Milloin viimeksi olet tehnyt jotain ilman, että olet halunnut siitä vastapalvelusta? Milloin olet tehnyt hänelle eväät töihin? Milloin olet hieronut kipeitä hartoita tai tuonut viltin kun häntä on paleltanut? Milloin viimeksi olet koskettanut häntä ilman, että haluat sen vievän yhtään sen pidemmälle? (viittaus Suvi Tirkkosen kirja "Himoitse, leiki ja rakasta")

Entä sinä nuori aikuinen? Milloin tarjosit vanhukselle tai äidille pienen lapsen kanssa istumapaikkaa bussissa? Milloin autoit kaatuneen/liukastuneen henkilön takaisin jaloilleen? Milloin viimeksi ostit kukkia ystävällesi?

Ja sinä, juuri sinä, joka luet tätä kirjoitusta juuri nyt, milloin sinä viimeksi uskalsit olla oma itsesi, iloinen, naurava, hurmaava, hellyyttävä, ystävällinen, pyyteetön, kupliva, yllätyksellinen sinä itse?

Älä pelkää olla juuri sellainen kuin olet, sillä vaikka saattaisit menettää muutaman ihmisen elämästäsi, tilalle tulee aina uusia. Ja tällä kertaa he pysyvät, sillä he haluavat viettää aikaa sinun kanssasi ja nauttia seurastasi juuri sellaisena kuin olet.

Ota tehtäväksesi tehdä yksi pieni pyyteetön teko päivässä. Ja katso mihin suuntaan elämäsi muuttuu. Saatat yllättyä ;)

Voimalauseita osa 3.

"Menestyminen ei ole avain onnellisuuteen. Onnellisuus on avain menestymiseen. Jos pidät siitä mitä teet, onnistut varmasti."
- Herman Cain

"Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on."
- Demokritos

"Onni on kuin suudelma: se on jaettava jotta sen voi saada."
- Olivia Santoro

"Kiire on oire, ei kunniamerkki."
- Jussi Ruokomäki

"Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemistä ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän."
- Mike Dooley

En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla

On hyvä pudottaa itsensä joskus jalustalta, jossa (kuvittelee) olevansa :D

Edellinen postaukseni herätti lukijoissani tunteita joten ajattelin härnätä muurahaispesää vielä hieman. Aivan aluksi haluan sanoa, että en ole täydellinen äiti, enkä pyrikään siihen, sillä täydellisyys on uuvuttavaa ja pidemmän päälle mautonta. Sen sijaan uskallan myöntää tehneeni virheen ja korjata sen.

Edellisen postauksen jälkeen sain muutamia palautteita, jossa minua syytettiin istuttaneeni poikaani väkivallan siemenen. "Kotoa opitaan taito koota ryhmä hakkaajia ja lähtemään viattoman uhrin kimppuun". Näinpä näin.

On äärettömän helppoa hyökätä tuntemattomien kimppuun - varsinkin nimettömästi.

Olen yrittänyt pitää tätä blogia positiivisuuden näkökulmasta käsin, sillä en halua omalta osaltani tuoda tähän maailmaan yhtään enempää negatiivisuutta. Mielestäni sitä on täällä jo ihan tarpeeksi. Sen sijaan haluan auttaa ihmisiä kohdentamaan ajatuksensa positiivisiin ja hyviin asioihin ja sitä kautta auttaa ihmisiä huomaamaan, mitä kaikkea hyvää heidän elämässään on.

Tämä saattaa aiheuttaa joissakin ihmisissä (harmillisesti) itsessään negatiivisuutta, sillä sen sijaan, että henkilö lähtisi miettimään miten voisi muuttaa elämänsä negatiivisuudesta positiivisuuteen, hän kuvittelee kirjoittajan olevan täydellinen ja sen vuoksi sopiva kohde nettivihalle.

En ole tässä blogissa kertonut tarkemmin perheestäni ja taustoistani koska olen sitä mieltä, että menneessä on turha enää elää. Alkutaipaleeni aikuisena ja äitinä ei ole lähtenyt käyntiin kovinkaan hyvin ja sen vuoksi olenkin jo useamman vuoden aikana korjannut haavoja ja rikkinäisiä osia.

Tuo työ, jota olen tehnyt kohta jo 11 vuotta on onnistunut upeiden, ammattitaitoisten ja kannustavien ihmisten avustuksella. Ne ihmiset, jotka ovat olleet vaikuttamassa huonoon alkutaipaleeseeni äitinä ja aikuisena, ovat saaneet minulta anteeksi. Vain anteeksi antamalla pääsen heidän otteestaan eroon eivätkä he enää sen jälkeen voi vaikuttaa minuun henkisellä, fyysisellä, psyykkisellä tai tunnetasolla.

Olen oppinut elämässäni sen, että henkinen pahaolo luo fyysistä pahaa oloa. Kiinnitäppä siihen joskus huomiota. Mitä enemmän ajatukset ovat negatiivisessa, sitä enemmän kehoa kolottaa. Mutta jos käännät ajatuksesi positiiviseen, myös nuo kolotukset vähenevät ja jonain päivänä kaikkoavat kokonaan.

Emme voita mitään sillä, että syyttelemme ja lynkkaamme toisiamme milloin milläkin verukkeella. Sen sijaan tekemällä vilpittömästi asioita toisten hyväksi, olemalla ystävällisiä, empaattisia, välittäviä ja rakastavia toisiamme kohtaan, voimme yhdessä muuttaa maailmaa.

Te, joilta sain negatiivista palautetta, kiitos siitä. Olette minulle muistutus siitä, että hyvän mielen sanomaa on tärkeä viedä eteenpäin.

Te, joilta olen saanut positiivista palautetta, kiitos siitä. Olette minulle muistutus siitä, että hyvä asia kantaa hedelmää ja antaa minulle voimia ja jaksamista eteenpäin.

p.s. Poikani oli sopinut luokkakaverinsa kanssa, että hän menee kaverin luo tänään leikkimään. Tätä luokkakaveria on kiusattu 5 vuotta. Kiusatun pojan isä on kotona "katsomassa poikien perään." Olen ylpeä pojastani, jolle sanomani on mennyt perille:

Ketään ei saa kiusata ja kiusattuja pitää puolustaa.

p.p.s Edelliseen postaukseen viitaten, ei, en voi pistää poikani suunnitelmaa adhd:n piikkiin mutta en myöskään usko, että aie oli todellinen. Olen viikonlopun aikana kuullut kolmea ihmistä jotka ovat olleet tapahtumapaikalla ja näistä minulle on muodostunut käsitys, että poikani heitti ilmoille lauseen, joka lähti paisumaan ja elämään. Adhd lapset eivät mahda impulsseille mitään, joten hetken mielijohteessa tulee välillä tehtyä huonojakin päätöksiä. Tämä on yksi niistä. Jos joku ei minua usko, olet enemmän kuin tervetullut tutustumaan meidän perheeseen ja katsomaan henkilökohtaisesti miten minä kasvatan lapsiani. Sen jälkeen otan sinulta vastaan kasvatusneuvoja. Vasta sitten.

p.p.p.s Jokainen ymmärtää asiat eri tavalla. Se on rikkaus. Olisi äärimmäisen tylsää, jos jokainen ajattelisia kaikki asiat samalla tavalla. Kun luet tekstiä, tulkitset sen oman ajatusmaailmasi, menneitten kokemusten ja sen hetkisen tunnetilasi mukaan. Sen vuoksi olisi joskus hyvä pysähtyä ja lukea tekstit vaikka toiseenkin kertaan, ennen kuin tulee päästäneeksi sammakoita suustaan. Oman mielipiteen ilmaisemisen ja kunnianloukkauksen raja on yllättävän ohut.

...Ja sitten tänään nähtiinkin omien sanojen voima....

Eilen kerroin tarinaa äidistä ja siitä, miten hänen poikaansa syrjittiin leikkikentällä. Mainitsin kirjoituksessani, miten itse olisin tilanteessa käyttäytynyt - alkujärkytyksen jälkeen.

Noh, tänään sanani sitten laitettiin tulikokeeseen - osaisinko hoitaa vastoinkäymisen mallikkaasti, suuttumatta ja ärsyyntymättä?

Minulle soitettiin tänään lasten koulusta klo 13.15. Poikani opettaja kertoi, että edellisellä välitunnilla oli ollut muutaman pojan välillä selkkaus, jossa ilmeni, että 5 poikaa oli suunnitellut menevänsä kahden viikon päästä pidettävään konvaan (discoon) ja hakkaavansa yhden muun pojan.

Ja kuinkas muuten, kuin minun oma kullannuppuni oli tässä kaikessa aloitteen tekijänä.

Hohhoijaa, yli puoli vuotta saimme olla rauhassa puheluilta koulusta ja nyt kertaheitolla sitten tällainen tilanne tulee päin näköä.

Opettaja kertoi, että poikani oli myöntänyt "suunnittelun" ja kertoi, että kaikki pojat joutuvat ensi tiistaina puhutteluun. Samalla opettaja pyysi, että poikani ei osallistuisi konvaan ollenkaan.

Tässä tilanne:

Miten keskustelen tapahtuneesta räjähdysherkän adhd lapsen kanssa, joka on juuri uhannut neljän muun pojan kanssa hakata erään koulun oppilaan, ilman että minä hermostun, suutun, huudan, valitan tai langetan hänelle liian suuria rangaistuksia?

Onneksi (luojan kiitos) minulla oli aikaa sulatella tätä 45 minuuttia ennen kuin poikani tuli koulusta kotiin. Näin poikani ilmeestä, että hän tiesi, että minä tiedän. Ensin hän yritti olla "kova jätkä" joka ei murene äidin edessä.

Aloimme keskustella asiasta. Poikani kertoi, että hän oli heittänyt asian "huulena" muille pojille, johin muut olivat sitten yhtyneet. Poikani kertoi, että oli välittömästi ymmärtänyt, että oli päästänyt aivopierun, kun muut pojat olivat yhtyneet hänen sanomiseensa. "Silloin minä tiesin, että tämä levisi käsiin" olivat hänen sanansa minulle.

Kerroin hänelle, että pelkään, miten hän tulevaisuudessa käyttäytyy ihmisiä kohtaa, jotka hän kokee ärsyttävinä (olen kuullut että kyseinen poika olisi kiusannut ja huudellut muille oppilaille, minunkin pojalleni mutta tästä minulle ei ole sen enempää tietoa). Kerroin, että kun ikää tulee lisää, sanat saavat entistä enemmän painoarvoa ja ihmiset saattavat lähteä paljon herkemmin toteuttamaan ilmaan heitettyjä ehdotuksia.

Sanoin myös hänelle, että minun pelkoni on se, että jatkossa hän ei enää osaa selvittää tilanteita muulla tavoin kuin väkivallalla. Ja sanoin vielä ääneen, että suuttumus lisää suuttumusta ja väkivalta väkivaltaa.

Keskutelu meni hyvässä hengessä. Poika oli aidosti pahoillaan ja kertoi, että oli pyytänyt "kohteelta" anteeksi, kun asiaa oli jo selvitelty päivän aikana koulussa. Koulun puolelta rangaistuksena tuli tunnin mittainen puhuttelu ensi tiistaina ja kielto osallistua kahden viikon päästä järjestettävään konvaan.

Näiden lisäksi kotoa tuli rangaistuksena iPadin, puhelimen, tietokoneen ja pleikkarin käyttökielto 4 päiväksi sekä yhden K12 pelin poistaminen iPadiltä (harkitsin pitkään pelin hankkimista mutta ajattelin, että kun puolen vuoden päästä hän täyttää 12 vuotta niin kokeillaan).

Tässä on oivallinen esimerkki omien sanojen voimasta. Jos jotain sanoo ääneen, maailma varmasti tarkistaa seisotko sanojesi takana.

Erinomainen oppitunti minulle ja pojalleni - tosin eri näkökulmista.

Oletko tahallasi ilkeä vai vaan ajattelematon?

Törmäsin eilen Facebookissa juttuun, jossa äiti oli ollut pienen lapsensa kanssa leikkipuistossa. Pieni lapsi oli mennyt muutaman muun lapsen luokse leikkimään, sillä seurauksella, että lapsilauman "äiti" oli tullut, sanonut lapsille jotain ja vienyt lapset pois.

Kun äiti oli saanut selville, mitä nainen oli lapsille sanonut, hän meni naisen luo ja kysyi, miksi hän oli sanonut ääneen "omille lapsilleen", että hänen lapsensa kanssa ei voi leikkiä, koska hän on "vammainen"?

Nainen oli töksäyttänyt omat mielipiteensä pienestä pojasta, tämän kömpelyydestä ja "erilaisuudesta" jonka jälkeen oli kerännyt lapsensa ja lähtenyt pois.

Tässä tarinassa on kaksi puolta.
En todellakaan voi hyväksyä naisen käytöstä mutta samalla ihmettelen jutun saaman kommenttivyöryn sävyä.

Äiti ystävineen olivat sitä mieltä, että jos tämä samainen nainen kävelee samalle leikkipuistolle, hän saa kuulla kunniansa.

Kysymys kuuluukin: Miksi nainen ei saa haukkua toista mutta aikuiset saavat haukkua kommentoinutta naista?

En tiedä, miten itse olisin tämän asian hoitanut (todennäköisesti olisin ollut äimistyksestä hiljaa enkä olisi saanut sanaa suutani) mutta alkujärkytyksen jälkeen, olisin mennyt lasten luo ja kertonut, että ketään ei saa haukkua, kiusata tai syrjiä iän, sukupuolen tai erilaisuuden vuoksi, vaan että kaikki ovat samanarvoisia ihmisiä.

Ekäpä seuraavalla kerralla lapset olisivat ojentaneet "äitiään" kun hän seuraavan kerran puhuu jostakusta pahaa.

Emme voi muuttaa toisia ihmisiä. Meillä jokaisella on vapaa tahto jonka puitteissa voimme tehdä päätöksiä - toiset ovat hyviä ja toiset huonoja. Voimme huutaa leikkikentällä naama punaisena meitä loukanneelle ihmiselle, joka kuitenkin katsoo meitä takaisin tyytyväinen ilme naamalla "sainpahan tuonkin suuttumaan".

Ainoa asia mitä me voimme tehdä, on muuttaa oma suhtautuminen tällaisiin tilanteisiin. Jos näytämme ihmisille, että emme välitä heidän ilkeydestään, heidän on pakko muuttaa toimintaansa koska eivät saa haluttua lopputulosta.

Viha synnyttää vihaa, sota synnyttää sotaa, väkivalta synnyttää väkivaltaa.

Miten sinä haluat kasvattaa lapsesi?

Tällä kissalla on sydän paikallaan...

Vihdoin koittaa arki!

Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, odotan alkavaa viikkoa todella paljon.

Työt loppuivat kaksi viikkoa sitten, mutta paljon on ollut tohinaa menneiden viikkojen osalta. Ensimmäinen viikko meni kunnialla siivouksen parissa (joskin jälleen koti näyttää siltä, että siivousta ei ole tehty viikkokausiin - kummallista) ja viime viikko meni Paimiossa ADHD sopeutumisvalmennuksen kakkosjaksolla.

Viikko oli jälleen antoisa ja ihania perheitä tulee ikävä. Toivottavasti saisimme jossain vaiheessa aikaiseksi yhteisen viikonlopun, jolloin voisimme mennä vaikka kylpylään ja vaihtaa kuulumisia.

Alkavalla viikolla onkin paljon käytännön asioita tehtävänä - siis juuri niitä asioita, joita ei koskaan töissä ollessa ehtinyt tehdä. Hammaslääkärit, lääkärit, kampaajat, hierojat, Kela, Verotoimisto, työkkäri (tosin se on jo mallikkaasti hoidettu verkon kautta) ja niin edelleen.

* * * * * * * *

Heräsin tänä aamuna klo 5.41 ja arvatkaas mitä tein? Keitin kaksi mukillista kahvia, toisen join, toinen meni termariin odottamaan, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Ja nautin aamulenkista suunnattomasti.

Huomisaamuna (kuten jokaisena aamuna tästä lähtien) kello on soimassa 5.45 ja toistan saman rutiinin kuin tänäkin aamuna.

Olen miettinyt paljon (ja sopeutumisvalmennuksessakin oli tästä puhetta) sitä, että mistä me äidit (ja isät) löydämme aikaa hoitaa itseämme ja pitää huolta hyvinvoinnistamme.

Itse tulin ainakin siihen tulokseen, että ihan alussa, odotukset ja vaatimukset olivat itselläni liian korkealla. Se oli kaksi tuntia omaa aikaa tai ei sitten yhtään. Muistan, kuinka hakkasin päätäni monta kertaa seinään ja ihmettelin, miksi minulle ei järjesty kahta tuntia päivässä omaa aikaa.

Kunnes ymmärsin, että vaatimukseni on liian kova sen hetkiseen perhetilanteeseemme nähden. Lapset tarvitsivat minua hyvin paljon iltaisin kun olin ollut töissä koko pitkän päivän. Kun tulin kotiin, ensimmäisenä kuuntelin lasten kinastelua siitä, kumpi saa olla ensimmäisenä minua halaamassa. Ja kun toinen halasi, toinen puhui, enkä pystynyt keskittymään kumpaankaan. Ja siitäkös lapset sitten suuttuivat ja niin oli ensimmäinen tappelu valmis.

Löydettiin Nemo Caribiasta...

Kun sitten pähkäilin tätä tilannetta jonkin aikaa, ymmärsin, että ehkä minun tulisi aloittaa pienemmistä askeleista eikä heti hypätä täydellisyyteen. Niinpä aloin laittamaan television kiinni iltaisin sen jälkeen kun lapset lähtivät nukkumaan ja lepäilin sohvalla joskus ihan hiljaa, joskus musiikkia kuulokkeilla kuunnellen ja rentouduin.

Siitä se ajatus sitten lähti =D Pikkuhiljaa aloin soveltamaan tuota pientä hetkeä päiviin, menin sängynpäälle pitkälleni, tai lähdin pienelle kävelylenkille. Jopa 25 minuutin kauppareissu alkoi tuntua luksukselta kun lapset eivät olleen kinuamassa ja mankumassa karkkia ja limpparia.

Ja nyt, aamulenkki - yksin, päivällä 3,5 - 6 tuntia  - yksin, iltalenkki - silloin tällöin yksin ja iltaisin minulla on vielä (jaksamisestani riippuen) 1-2 tuntiaa omaa aikaa. Eli siitä pienestä 15 minuutista josta lähdin puoli vuotta sitten liikkeelle, olen saavuttanut 5 h 45 minuutin ja 9 tunnin 15 minuutin oman ajan raamit. Eli keskimäärin olen saanut 40 tuntia viikossa omaa aikaa! Täysi työviikko! Huikeaa!

Mitä kaikkea tuolla ajalla saakaan tehdyksi!

Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko!

Hyvää yötä!

Miksi elämänmuutos on niin vaikeaa?

Kun olemme lapsia, meillä on uskomaton halu muuttaa maailmaa. Haluamme tulla mitä ihmeellisimmän ammatin harjoittajiksi. Kun minä olin lapsi, halusin ehdottomasti tulla delfiinin kouluttajaksi. Muistan vielä kun kerroin siitä äidilleni ylpeänä ja iloisena.

Vaan mitä tapahtuu kun kasvamme?

Meille sanotaan, että onhan se ihan kiva ammatti, mutta ei se elantoa pöytään tuo. Jos meinaat menestyä, sinun pitää mennä hyväpalkkaiseen työhön eikä unelmoida turhia.

Ei meille opeteta koulussa miten unelmia toteutetaan vaan meidät opetetaan ajattelemaan samalla rajoittuneella tavalla, meidät lokeroidaan, muokataan ja muovataan niin, että olemme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa eivätkä narise turhista asioista.

Kun sitten joku uskaltaa joskus sanoa ääneen: "Minä unelmoin yrittäjyydestä / maailmanrauhasta / rehellisyydestä / oikeudenmukaisuudesta / painonpudottamisesta / uudesta työpaikasta / uudesta parisuhteesta", mitä saamme kuulla? "Onhan se ihan kiva mutta ei me siihen pystytä." "Kyllähän ne kilot voi pudottaa, mutta aina ne vaan tulevat takaisin." "Kaikissa parisuhteissa on ongelmansa."

Elämänmuutos on hiton vaikeaa koska emme saa ympärillemme ketään, kuka kannustaisi ja puskisi meitä eteenpäin. Joudumme tekemään kaiken työn itse ja kohtaamaan massiivisen vastarinnan.

"Jonkun ihmisen mielipide sinusta ja unelmistasi ei tarvitse olla sinun todellisuutesi."

Minä päätin jo viime vuoden marraskuussa, että haluan omalta uraltani jotain muuta. Päätös syntyi salamannopeasti. Tuon päätöksen jälkeen olin hetken aikaa hyvin hämilläni. Toisaalta olin vihainen niistä asioista, joita työpaikallani tapahtui, toisaalta tapahtuneet asiat vain vahvistivat päätöstäni.

En osannut luopua taistelusta vaan taistelin muutosta vastaan. 

Tässä kohtaa ihmismieli on äärimmäisen mielenkiintoinen. Esitämme toiveen joskus jopa puoli huolimattomasti ja kun tuo toive toteutuu, olemme äärimmäisen vihaisia tapahtuneesta.

Muistan kerran kun eräs tuttavistani toivoi monta kertaa, että hän saisi omaa aikaa. Sitten parin viikon kuluttua ystäväni soitti minulle vihaisena ja kertoi, kuinka hänen lapsensa isä haluaa viedä lapsen viikoksi toiselle puolelle Suomea sukuloimaan. Toive = haluaa viettää omaa aikaa. Toive toteutui = isä halusi viedä lapsen viikoksi sukuloimaan. Lopputulos = vihainen tuttava.

Samaa kaksintaistelua kävin itse tänä keväänä. Halusin lähteä mutta taistelin oikeuksieni puolesta. Äärettömän tyhmää näin jälkikäteen ajateltuna. Sitten eräänä päivänä oivalsin, että miksi minä taistelen jotain sellaista vastaan, jota olen itse halunnut. Nauroin. Ja nauroin makeasti.

Sitten tulikin ilmoitus yt:n aloittamisesta ja viikon päästä tieto, että minun olisi mahdollista hakea tukipakettia. Mikä onnenpotku!

Toiveet toteutuvat - aina! 

Hyvin usein me itse olemme unelmiemme esteenä. Haluamme jotain, mutta emme uskalla ottaa ensimmäistä askelta. Valitamme huonoa elämää/työtä/palkkaa/parisuhdetta/yksinoloa mutta emme uskalla tehdä mitään asian eteen.

Voin sanoa, että tuo ensimmäinen askel kannattaa ottaa. Kun tein päätöksen lähteä töistä ja lopulta sain tietää, että tukipaketti on minulle myönnetty, en tosiaankaan tiennyt, mitä työtä tulisin tekemään syyskuusta eteenpäin. Mutta en myöskään ollut asiasta huolissani. Tiesin, että jotain tulee eteen.

Halusin keskittyä silloiseen työhöni ja miettiä uusia tuulia vasta sitten myöhemmin. Mitä lähemmäs viimeinen työpäiväni tuli, sitä enemmän eteeni alkoi ilmaantua erilaisia työtilaisuuksia. Asiakkaat kertoivat liikeideoita, ystävät kertoivat, että joku heidän tuttunsa etsii työntekijää. Uusia työpaikkoja alkoi ilmaantua kuin sieniä sateella.

Mikä sitten on haaveeni työrintamalla?

*iskee silmää*

Tämä viikko on pyhitetty siivoamiselle. Siivoan joka ikisen huoneen - yksi huone per päivä. Ensi viikolla olemme lasten kanssa ADHD sopeutumisvalmennuksen kakkosjaksolla ja sen jälkeen pyörät lähtevät pyörimään uuden työn osalta.

Muuten - elämänmuutos on helppoa kun muuttaa omia rutiinejaan. Esimerkiksi painon pudottaminen helpottuu, kun herää aamulla klo 6, laittaa lenkkarit jalkaan ja käy kävelemässä/juoksemassa vaikka 30 minuuttia. Ensimmäisellä viikolla kysyt joka aamu itseltäsi: "Onko tässä oikeasti mitään järkeä?!?" "Oletko hullu?!?" Mutta toisella viikolla jo nautit lenkkeilystä. Kun illalla teet vielä toisen 30 minuutin lenkin ja viikottain pidennät lenkkejä 5 minuutilla, on muutos menossa oikeaan suuntaan. Nimittäin tämän rutiinin muutoksen jälkeen ei tule mieleenkään syödä mitään sokerista tai ostaa kaupasta pullaa kotiin.

Onko koti sotkuinen? Helppo homma! Siivoa yksi huone päivässä. Kun paneudut yhteen huoneeseen ja sitoudut siivoaamaan tuon huoneen, ei sinulle tule mieleenkään sotkea sitä myöhemmin. Tällä tavoin sinulle myös jää enemmän aikaa muihin asioihin kun siivoat tehokkaasti 45 minuuttia päivässä.

Eikö aika tahdo riittää? Laita televisio kiinni. Ei sieltä muutenkaan tule mitään järkevää katsottavaa. Tiesitkö, että lasten väkivalta on kasvanut ja entistä nuoremmat lapset ovat väkivaltaisia toisiaan kohtaan? Ja on aivan turha sanoa, että televisiolla ei olisi mitään osaa eikä arpaa tässä asiassa.

Eivätkö lapset siivoa kotona? Riitelevätkö lapset? Ovatko lapset koko ajan koneella/tabletilla/kännykällä? Toimi itse esimerkkinä. Laita puhelin kiinni/tauolle illaksi. Käy somessa sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan. Tunti tietokoneaikaa per ilta.

Lapset oppivat uusia käytöstapoja ja -malleja yllättävän nopeasti. Viikko saa oikeasti ihmeitä aikaan kun itse toimii esimerkkinä. Kahdessa viikossa uusi toimintatapa on jo juurtunut rutiiniksi. Kuukauden kuluttua ei lapsia tarvitse enää opastaa (paitsi jos on ADHD/ADD lapsi).

Asiat, jotka itse olen oppinut viimeisen 10 kuukauden aikana:

1. Kärsivällisyys = asiat tapahtuvat ajallaan eikä ole mitään järkeä hoputtaa asioita. Voi olla että jotain parempaa on tulossa, jos vain malttaa odottaa. 10 kuukauttakin on lyhyt aika, jos vaakakupissa on koko elämän mullistava uudistus jonka jälkeen pääset elämään unelma elämääsi.
2. Usko = usko omiin kykyihin, usko että pystyy muuttamaan maailmaa, usko siihen, että kaikki järjestyy ja että asiat järjestyvät kannaltasi parhain päin. Jos miettii maailman johtajia, loppupelissä he ovat vain ihmisiä - samanlaisia kuin minä ja sinä. Kenestä tahansa voi tulla jotain suurta jos on päättäväisyyttä, uskoa ja kärsivällisyyttä. Ei ole olemassa lakia, joka sanoo, että sinusta ei voi tulla mitään suurta. Sinä olet oman elämäsi rajoittaja tai mahdollistaja. 
3. Unelmoi suuria, aloita pienistä = jokainen 5 kilometrin lenkki alkaa ensimmäisestä askeleesta, jokainen 30kg painonpudotus alkaa ensimmäisestä kilosta. Ei tarvitse tietää koko suuren unelman jokaista askelta etukäteen ennen kuin uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen. Tiesitkö että 5 + 4 = 9 samoin kuin 3 + 6 = 9. Lopputulokseen - sinun unelmasi täyttymiseen - on olemassa monta tietä. Ei tarvitse tietää, minkä tien lopulta valitsee. Riittää että ottaa ensimmäisen askeleen.
4. Valitse taistelusi = jos unelmoit uudesta työstä ja nykyisessä työssä kohtaat vääryyttä, älä taistele sitä vastaan vaan päästä irti. Ota yt tieto ilolla vastaan ja odota mitä tuleman pitää. Ehkäpä unelmatyösi on vain yhden askeleen päässä - irtisanomisen.

Kun päätät tehdä jotain, kun päätät seurata unelmiasi, tulet kohtaamaan vastustusta. Tulet keskustelemaan itsesi kanssa monta kertaa, epäilet unelmiasi, uskoasi ja kykyjäsi. Tätä taistelua voi kestää viikon tai kuukauden tai vuoden. Kestipä se miten kauan tahansa, älä koskaan, mistään hinnasta luovu unelmastasi. Jos epäilet omia unelmiasi ja niiden järkevyyttä, kysy itseltäsi tämä:

Kun unelmani toteutuu, mikä on pahinta mitä voi tapahtua?

Kun keksit pahimmat mahdolliset skenaariot jo etukäteen, ne eivät enää tunnu pelottavilta ja voit jatkaa eteenpäin.

"Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa" 

- Mahatma Gandhi

Iloista syyskuuta!

Näin on kolme viikkoa vierähtänyt "kesätaukoa" blogin kirjoittamisesta ja paljon tuohon kolmeen viikkoon on mahtunutkin.

Elokuun loppuminen toi elämääni yhden suurimmista muutoksista, joita olen pitkään aikaan kokenut. Nimittäin töiden loppuminen. Töistä lähteminen oli täysin oma päätökseni, jota keväällä ilmoitetut yt:t avittivat.

En lähde tässä sen enempää ruotimaan syitä, miksi päätin lähteä mutta sanotaanko että elämäni on ollut huomattavasti helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Tulen tämän viikon aikana kirjoittamaan tarkemmin mitä kaikkea tuo päätös on oikeastaan tuonut mukanaan.

* * * * * * * * * * 

Tulen jatkossa kirjoittamaan blogiani noin 3-4 kertaa viikossa.

Kommentoikaa ihmeessä jos kirjoitukseni herättää ajatuksia ja muistattehan että myös Facebookin kautta voi terveisiä lähetellä. Kun sivuston tykkääjiä on 500, on seuraavan arvonnan vuoro!

Tervetuloa jälleen mukaan, ihanaa olla täällä näppäimistön äärellä =)

Lomaterveiset Kreetalta!