Jokainen sitä haluaa ja janoaa.
Menestys tuo palkankorotuksen, lisää valtaa, uusimmat puhelimet, upeimmat autot, mahtavia matkoja maailman äääriin...
Minäkin halusin olla menestynyt. Kuvittelin, mitä kaikkea menestys tuo tullessaan ja halusin sitä. Olin töissäni kunnianhimoinen, päämääränä tehdä loistavaa tulosta ja päästä uralla eteenpäin. Vuoden 2013 aikana istuin monet aamut sohvalla kahvikuppi kädessäni ja toistelin itselleni: "Tästä tulee hyvä päivä. Tänään on hyvä päivä menestyä. Tunnen oloni menestyneeksi ja vedän puoleeni lisää menestystä."
Ja minä menestyin. Sain ylistystä esimiehiltäni, työkavereiltani ja odottelin ensimmäistä mahdollisuutta päästä uralla eteenpäin. Mutta joku päätti toisin. Menestys toi mukanaan lisää työtä, lisää paineita, lisää stressiä, lisää velvollisuuksia, lisää vaatimuksia. Ei ylennystä eikä palkankorotusta. Vain tyhjyyttä.
Ihmiselle, joka on oppinut pienestä pitäen olemaan paras, todistamaan kaikille muille miten hyvä on, jolla on halu näyttää kaikille niille jotka ovat olleet ilkeitä, joutuikin pettymään. Se oli musertavaa. Ja on edelleen. Tuntuu kuin koko maailmankatsomukseni on kääntynyt täysin päälaelleen.
Jos kova ja ahkera työnteko ei päästä minua eteenpäin urallani, mikä sitten päästää? Onko työlläni enää mitään tarkoitusta? Onko se vain pelkkää työtä? Olenko elänyt "mielikuvitusmaailmassa" koko työelämäni ajan? Voinko luottaa siihen, että tulevaisuudessa minua siltikin kannustetaan eteenpäin, vai onko kaikki pelkkää puhetta ja korulauseita?
Tuoko menestys mukanaan onnellisuuden? Minulle ei. Mutta sen jälkiseuraus toi. Ja tuo edelleen.
Olen monet illat istunut sohvallani kynä ja vihko edessäni ja kysynyt itseltäni nämä kysymykset: "Mikä on minun unelmani? Mitä minä haluan elämältä? Mikä minun unelmatyöni on? Miten löydän onnellisuuden?"
Väsyttyäni tavoittelemaan menestystä olen myöntänyt itselleni, että ehkä en olekaan kaikkein paras. Ja se on ok. Voi ihan hyvin olla kolmanneksi paras tai toiseksi huonoin tai vaikka huonoin ja siltikin olla hyvä ihminen. Työni ei enää määrittele minua tai elämääni. Jos joku arvioi minut puhtaasti urani (tai uran puutteen takia), hän voi minusta suksia suoraan kuuseen. Minulla on oikeus olla onnellinen ilman uraa, jos niin päätän.
5 viikon sairasloma on lopuillaan mutta paraneminen jatkuu edelleen. Ja se jatkuu vielä pitkään. Mutta tiedän, että minun tarvitsee vain ottaa yksi päivä kerrallaan. On erittäin vapauttavaa ajatella elävänsä tätä päivää eikä murehtia sitä, pääsenkö tavoitteeseeni tai saanko palkankorotuksen tai etenenkö uralla eteenpäin. Nyt, töihin palaamisen kynnyksellä, edessäni on yksi ainoa haaste:
Pystyä elämään tässä hetkessä, niin töissä kuin kotonakin.
Sen olen velkaa itselleni ja lapsilleni.
Yllä olevat kysymykset ovat vielä avoimeni mutta tiedän että jonain päivänä osaan vastata niihin. Sitä ennen saan kiivetä monta portaikkoa ja pudotakin välillä. Mutta se ei haittaa. Sillä vain minä voin tietää miten pitkälle minä voin mennä. Vain minä voin oppia elämään oman elämäni onnellisesti loppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!