Otetaanpa muutama päivä ja askel taaksepäin ja kerrataan tapahtumia.
Olen siis töissä, palannut huhtikuun alusta lähtien normaaliin työrytmiin ja normaaliin työaikaan. Olen ollut nykyisessä työssäni 6 vuotta ja olen koko tuon ajan halunnut edetä urallani.
Viime syksynä tuo seuraava porras oli sormieni ulottuvilla.
Paitsi että esimieheni oli eri mieltä. Enkä saanut paikkaa.
Paikka meni miehelle (yllätys), joka on minua 10 vuotta nuorempi (yllätys yllätys) ja joka on ollut talossa vajaan 2 vuotta (ylläri pylläri).
Olinko iloinen? No en todellakaan. Tein loppuvuoden töitä hullun lailla, lokakuusta vuoden loppuun asti poikani oli osittaisessa kotiopetuksessa ja kävin totaalisesti ylikierroksilla. Jäin joululomalle 20.12., sairaslomalle 31.12. ja osittaisen sairaspäivärahan turvin menin töihin 11.2.2014.
Sairaslomani aikana minulta vietiin asiakkaat ja nyt palatessani normaaliin työrytmiin, minulle kerrottiin, että en voi enää palata entiseen työtehtävään. Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa. Ajanko työmatkoja viikkotasolle lähes 700km vai tuplaanko asiakasmääräni kun alan hoitamaan äitiysloman sijaisuutta. Hmm... Vaikea valinta.
Olisin jo viime viikon torstaina halunnut sanoa esimiehelleni suorat sanat mutta maltoin mieleni.
Eilen meillä oli palaveri työterveyden kanssa, jossa esimieheni sanoi ääneen asioita, jotka jäivät mieleeni kummittelemaan. Siksi eilinen päivä oli kohtuullisen raskas.
Tämän asian tiimoilta mielessäni pyörii paljon asioita, joita en valitettavasti voi tässä kertoa. Salassapitosäädökset you know.
Noh, tänään menin sitten töihin ja kerroin "uusille" työtovereilleni että alan hoitamaan tätä äitysloman sijaisuutta. Tämä sijaisuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että voin heittää hyvästit nykyisessä työpaikassani urasuunnitelmille. Seuraavat kolme vuotta olen jumissa.
On jotenkin jännä kun rivien välistä on luettavissa syyt, miksi minun kohdallani on päätetty niinkuin on päätetty ja miten tämä asia on ollut suunnitteilla jo siitä lähtien kun olen jäänyt sairaslomalle. Tuntuu siis hieman suunnitellulta rangaistukselta. Mutta mitenkäs todistat.
No mutta toisaalta. Olen sairaslomani aikana saanut miettiä asioita hyvinkin paljon ja olen tullut siihen tulokseen (kuten olen täällä blogissa pariin otteeseen maininnut), että on aika kääntää uusi lehti ja etsiä itselle uusi ura.
Ongelmani on tällä hetkellä tämä:
Uskallanko ottaa ratkaisevan askeleen ennenkuin uusi urapolku on varma vai pitäisikö minun odottaa, etsiä ja varmistaa uusi työ ennen ratkaisevan askeleen ottamista?
Tässä kysytäänkin sitten sitä luottamusta ja uskoa. Uskoa siihen, että elämä kantaa. Luottamusta siihen, että pärjään.
Kaikki (siis aivan kaikki) ovat sitä mieltä, että olen hullu jos lähden nykyisestä työstäni pois ennen kuin minulla on uusi varma työpaikka. Mutta itse mietin juuri sitä, että missä välissä ehdin miettiä uutta uraa ja uutta työpaikkaa kun aikani menee töissä, lapsissa ja kodin hoidossa?
Haluan ja tarvitsen aikaa suunnitella ja pohtia ja kuulostella. Seuraan vaistoani ja intuitiotani hyvin paljon mutta jos koko ajan olen menossa, minulle ei jää aikaa sen kuuntelemiseen.
Pyysin tänään maailmankaikkeudelta jonkin sorttisia merkkejä siitä, olenko täydessä järjessäni vai olenko oikeasti tulossa hulluksi. Mutta ne merkit olivat niin sekavia, etten osannut (tai uskaltanut) tehdä niiden pohjalta ratkaisua.
Kuten Cambridge valmentajani Heli sanoi: "Jos et ole 100% varma, älä tee päätöstä vielä. Odota ja katso mitä tuleman pitää."
Ehkäpä on järkevää vielä odottaa. Ehkäpä on vielä jotain, mitä minun tulee oppia tässä nykyisessä tilanteessa ennenkuin voin jättää tämän jatkson taakseni.
Annoin itselleni 26 päivää aikaa oppia ja tehdä lopullinen päätös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!