Mutta miltä aito kiitollisuus tuntuu?
Minä pääsin kokemaan puhdasta aitoa kiitollisuutta muutama viikko sitten. Sain olla kiitollinen ihmiselle, jonka koin loukanneen minua syvästi silloin kun olin lapsi.
Tuo loukkaus johti syviin arpiin ja syviin negatiivisiin tunteisiin. Koin, etten ole riittävä, en ole minkään arvoinen ja että minua ei voi rakastaa, koska minut on niin helppo hylätä.
Kun sitten pääsin käsittelemään tätä suurta pelon (tuntemattoman pelon) tunnetta, ja kun pääsin vapautumaan tuosta pelon tunteesa, pääsin käsiksi syvimpään sisimpääni.
Se tunne oli niin konkreettinen, minä, minuus, korkeampi minä, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olisin voinut käsin kosketella sitä rakkautta, joka kumpusi ja lämmitti koko kehoani.
Illalla mietin ja pohdin tuota hetkeä hieman lisää. Yhtäkkiä ajattelin: "Minä ole aivan mahtava tyyppi, minä voisin halata itseäni! No, mikset sitten halaa? No halataan!" =D
Tuon halauksen yhteydessä saapui oivallus, jolloin ymmärsin, että ilman lapsuudessani koettua suurta pelkoa, en varmaan koskaan olisi päässyt tutustumaan itseeni näin syvästi. Ja juuri sillä hetkellä se vilpitön, aito, suoraan sydämestä tullut kiitollisuuden tunne levisi kehooni.
Purskahdin itkuun, sillä se tunne oli niin hieno. Ja se, että voi olla kiitollinen ihmiselle, joka tavallaan on aiheuttanut paljon murhetta elämäni aikana. Se tunne oli niin upea!
On helppo sanoa, että olen kiitollinen jostain mutta useasti siihen ei liity syvää kiitollisuuden tunnetta. Ne ihmiset, jotka menettävät jotain, osaavat tuntea syvää kiitollisuutta siitä, mitä on vielä jäljellä.
Tuo tunne on se, mihin meidän jokaisen tulisi pyrkiä. Aito, vilpitön, rakkauden täyteinen kiitollisuus ilman vaatimuksia tai odotuksia. Vain puhdasta kiitollisuutta.
Oletko sinä kokenut tai koetko parhaillaan tällaista kiitollisuutta?
